“- Nor­maa­lis­ti mur­ro­si­kä alkaa kes­ki­mää­rin 13-vuo­ti­aa­na. Mut­ta jos jo vii­den- kuu­den van­ha­na kokee, että aikui­nen - oma äiti - ei ole aina oikeas­sa, enkä voi sii­hen tur­va­ta, on se tapah­tu­nut lii­an var­hain. #

Eevan tur­vat­to­muu­den tun­ne oli hen­kis­tä laa­tua, fyy­si­ses­ti koto­na oli aina perus­tur­va. #

- En ole jou­tu­nut miet­ti­mään, mis­tä sai­sin han­kit­tua ruo­kaa tai muu­ta vas­taa­vaa, niin­kuin on ollut monen muun koh­dal­la. Mut­ta hen­ki­sel­lä tasol­la asia oli toi­sin. #

- Lap­sen tuli­si tie­tää ja tun­tea, että van­hem­pi pitää huol­ta ja hän voi olla rau­has­sa lap­si. Kun sel­lais­ta luot­ta­mus­ta ei ole, alkaa lap­si itse huo­leh­tia van­hem­mas­taan.” #

Heli Lep­pä: Näky­mä­tön lap­suus #

Näin siis Eeva, jon­ka äiti oli mie­li­sai­ras. Oma­ni ei ollut, mut­ta sil­ti tuo vii­mei­nen lause iskee kuin mil­joo­na volt­tia. Ei tämä minul­le toki uusi asia ole, oli­pa­han vain niin yti­mek­kääs­ti sanot­tu että oli pak­ko lai­na­ta. #

Mut­ta mis­tä se sit­ten joh­tuu, että minun lap­suu­del­le­ni lei­mal­lis­ta oli nime­no­maan tuo Eevan­kin mai­nit­se­ma koke­mus sii­tä, että en voi luot­taa omiin van­hem­pii­ni kuten lap­sen tuli­si voi­da teh­dä? Joh­tuu­ko se van­hem­pien kes­ki­näi­sis­tä rii­dois­ta, joi­den todis­ta­jak­si jou­tu­mi­nen ja nii­den takia pelois­sa­ni itke­mi­nen lie­nee var­hai­sim­pia muis­ti­ku­via­ni? Mut­ta kaik­ki, tai aina­kin useim­mat van­hem­mat­han rii­te­le­vät, eivät­kä kaik­ki lap­set sii­tä masen­nu. #

Iro­nis­ta tätiä minul­la ei ollut, kuten Nin­nil­lä, iro­ni­sia setiä ja eno­ja sit­ten sitä­kin enemmän.Mitä se sekin sanon­ta muka oikein tar­koit­taa? Jos halu­taan ilmais­ta, että jotain on pal­jon, niin mitä jär­keä on sanoa että sitä on “enem­män kuin jotain muu­ta” sil­loin, jos sitä “jotain muu­ta” ei ole yhtään? Ei mitään! Tois­tu­vas­ti sana­lei­keil­lä ja lei­kin var­jol­la teh­dyl­lä suo­ra­nai­sel­la kuset­ta­mi­sel­la nöy­ryy­te­tyk­si tule­mi­ses­ta koke­ma­ni häpeän, ja sil­le pel­käs­tään vahin­go­ni­loi­ses­ti nau­ra­via aikui­sia mie­hiä koh­taan tun­te­ma­ni vihan itke­mi­nen lie­nee toi­sek­si­var­hai­sim­pia muis­ti­ku­via­ni, mut­ta olen sit­ten­kin sitä miel­tä, että masen­nus­ta enem­män se vai­kut­ti suku­puo­li-iden­ti­teet­ti­ni kehit­ty­mi­seen (tai kehit­ty­mät­tö­myy­teen): jos­kus nii­hin aikoi­hin tein luul­ta­vas­ti alus­ta­vas­ti pää­tök­se­ni, että minus­ta ei kos­kaan tule aikuis­ta mies­tä. Tie­ten­kään minus­ta ei voi­nut nais­ta­kaan tul­la pel­käs­tään pää­tök­sel­lä, joten jäin haa­hui­le­maan har­maal­le alu­eel­le, jon­ne­kin sin­ne kah­den maa­il­man väliin. #

Entä suo­ma­lais­ta­kin suo­ma­lai­sem­pi joka kodin perus­a­se­tel­ma, isän viha-rak­kaus­suh­de Kunin­gas Alko­ho­liin? Kai­ken kaik­ki­aan isän juo­mi­nen ei suo­raan vai­kut­ta­nut niin­kään pal­jon, kuin se, että se oli yleen­sä edel­lä mai­nit­se­mie­ni isän ja äidin väli­set rii­dat aina lopul­ta lau­kais­sut kipi­nä. Toki sitä myö­ten, kun jo pie­nen lap­sen jär­jel­lä­kin sen oppi käsit­tä­mään, että ihmi­nen ei alko­ho­lia tar­vit­se elääk­seen, sitä oppi vihaa­maan niin päih­tei­tä kuin nii­den käyt­tä­jiä­kin, jot­ka vie­lä tänä­kin päi­vä­nä minun lap­sen­sie­lu­ni mus­ta­val­koi­sis­sa sil­mis­sä ovat heik­ko­ja yksi­löi­tä ja ansait­si­si­vat katua tai kuol­la. #

Jos­ta pää­sem­me­kin käte­väs­ti aasin­sil­taa pit­kin sii­hen, että vaik­ka heik­ko­ja yksi­löi­tä ovat­kin, eivät ihmi­set, joil­la on ongel­mia, ja jot­ka ovat kyvyt­tö­miä ‘rat­kai­se­maan’ ongel­mi­aan muu­toin kuin juo­mal­la, pys­ty otta­maan apua vas­taan toi­sil­ta, eivät sitä ansait­si­si vaik­ka pys­tyi­si­vät­kin, eivät­kä näin ollen ker­ta kaik­ki­aan tar­vit­se hol­hoo­jia. Toi­sin sanoen suo­ma­lai­sen ongel­ma­mie­hen rin­nal­la omas­ta mie­les­tään urhool­li­ses­ti, ulko­puo­li­sen sil­min pel­käs­tään häpeäl­li­ses­ti mart­tyy­rink­ruu­nua itsel­leen toi­min­nal­laan tavoit­te­le­va suo­ma­lai­nen nai­nen on minun sil­mis­sä­ni yhtä lail­la ongel­mai­nen kuin mie­hen­sä. #

Olkoon­kin, että toi­siin­sa taker­tu­nei­na nämä kak­si vas­tak­kai­sil­la varauk­sil­la varus­tet­tua napaa yhdes­sä jos­sain kau­ka­na kehäl­lään kier­tä­vi­ne, nega­tii­vi­ses­ti ladat­tui­ne lap­si­neen ovat se ato­mi­ny­din­per­he, jois­ta tämän kan­san yhteis­kun­ta­mo­le­kyy­lit ovat muo­dos­tu­neet. #

Eli kyl­lä ase­tel­mat ylei­ses­ti ottaen ovat var­mas­ti olleet edul­li­set elä­män arvot­to­muu­den koke­muk­sen herää­mi­sel­le minus­sa jo tuol­loin, mut­ta se ei tyy­dy­tä minua seli­tyk­se­nä sii­nä mie­les­sä, kuin minua tyy­dyt­täi­si jokin suo­ra­vii­vai­nen seli­tys, kuten väki­val­ta, ilmi­sel­vä hyl­käys­ko­ke­mus tai jokin muu trau­maat­ti­nen koke­mus. Sil­loin voi­sin selit­tää itsel­le­ni, että nykyi­sin tun­te­ma­ni elä­män perin­poh­jai­nen arvot­to­muus on pel­käs­tään sub­jek­tii­vi­nen koke­muk­se­ni, jon­ka syn­nyt­ti lap­suu­des­sa se tapah­tu­ma. Sen sijaan nyt se on sitä, että olen ympä­ril­lä­ni sil­loin olleen, ja yhä tänä­kin päi­vä­nä mie­let­tö­mäk­si koke­ma­ni maa­il­man kau­hus­ta paen­nut sii­hen aino­aan toi­voon, joka minus­sa herä­si lap­se­na; kun­pa minua, ketään, mitään, koko maa­il­maa ei oli­si. Mikään vähem­pi ei pelas­tuk­sek­se­ni rii­tä. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]27.8. 14:02[/klo] Muo­toi­lin WP:lle.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #