Ytimessä
#389. Sunnuntai, 26. syyskuuta 2004 klo 21.45.30, kirjoittanut Jani. 0
“- Normaalisti murrosikä alkaa keskimäärin 13-vuotiaana. Mutta jos jo viiden- kuuden vanhana kokee, että aikuinen - oma äiti - ei ole aina oikeassa, enkä voi siihen turvata, on se tapahtunut liian varhain. #
Eevan turvattomuuden tunne oli henkistä laatua, fyysisesti kotona oli aina perusturva. #
- En ole joutunut miettimään, mistä saisin hankittua ruokaa tai muuta vastaavaa, niinkuin on ollut monen muun kohdalla. Mutta henkisellä tasolla asia oli toisin. #
- Lapsen tulisi tietää ja tuntea, että vanhempi pitää huolta ja hän voi olla rauhassa lapsi. Kun sellaista luottamusta ei ole, alkaa lapsi itse huolehtia vanhemmastaan.” #
Näin siis Eeva, jonka äiti oli mielisairas. Omani ei ollut, mutta silti tuo viimeinen lause iskee kuin miljoona volttia. Ei tämä minulle toki uusi asia ole, olipahan vain niin ytimekkäästi sanottu että oli pakko lainata. #
Mutta mistä se sitten johtuu, että minun lapsuudelleni leimallista oli nimenomaan tuo Eevankin mainitsema kokemus siitä, että en voi luottaa omiin vanhempiini kuten lapsen tulisi voida tehdä? Johtuuko se vanhempien keskinäisistä riidoista, joiden todistajaksi joutuminen ja niiden takia peloissani itkeminen lienee varhaisimpia muistikuviani? Mutta kaikki, tai ainakin useimmat vanhemmathan riitelevät, eivätkä kaikki lapset siitä masennu. #
Ironista tätiä minulla ei ollut, kuten Ninnillä, ironisia setiä ja enoja sitten sitäkin enemmän.Mitä se sekin sanonta muka oikein tarkoittaa? Jos halutaan ilmaista, että jotain on paljon, niin mitä järkeä on sanoa että sitä on “enemmän kuin jotain muuta” silloin, jos sitä “jotain muuta” ei ole yhtään? Ei mitään! Toistuvasti sanaleikeillä ja leikin varjolla tehdyllä suoranaisella kusettamisella nöyryytetyksi tulemisesta kokemani häpeän, ja sille pelkästään vahingoniloisesti nauravia aikuisia miehiä kohtaan tuntemani vihan itkeminen lienee toiseksivarhaisimpia muistikuviani, mutta olen sittenkin sitä mieltä, että masennusta enemmän se vaikutti sukupuoli-identiteettini kehittymiseen (tai kehittymättömyyteen): joskus niihin aikoihin tein luultavasti alustavasti päätökseni, että minusta ei koskaan tule aikuista miestä. Tietenkään minusta ei voinut naistakaan tulla pelkästään päätöksellä, joten jäin haahuilemaan harmaalle alueelle, jonnekin sinne kahden maailman väliin. #
Entä suomalaistakin suomalaisempi joka kodin perusasetelma, isän viha-rakkaussuhde Kuningas Alkoholiin? Kaiken kaikkiaan isän juominen ei suoraan vaikuttanut niinkään paljon, kuin se, että se oli yleensä edellä mainitsemieni isän ja äidin väliset riidat aina lopulta laukaissut kipinä. Toki sitä myöten, kun jo pienen lapsen järjelläkin sen oppi käsittämään, että ihminen ei alkoholia tarvitse elääkseen, sitä oppi vihaamaan niin päihteitä kuin niiden käyttäjiäkin, jotka vielä tänäkin päivänä minun lapsensieluni mustavalkoisissa silmissä ovat heikkoja yksilöitä ja ansaitsisivat katua tai kuolla. #
Josta pääsemmekin kätevästi aasinsiltaa pitkin siihen, että vaikka heikkoja yksilöitä ovatkin, eivät ihmiset, joilla on ongelmia, ja jotka ovat kyvyttömiä ‘ratkaisemaan’ ongelmiaan muutoin kuin juomalla, pysty ottamaan apua vastaan toisilta, eivät sitä ansaitsisi vaikka pystyisivätkin, eivätkä näin ollen kerta kaikkiaan tarvitse holhoojia. Toisin sanoen suomalaisen ongelmamiehen rinnalla omasta mielestään urhoollisesti, ulkopuolisen silmin pelkästään häpeällisesti marttyyrinkruunua itselleen toiminnallaan tavoitteleva suomalainen nainen on minun silmissäni yhtä lailla ongelmainen kuin miehensä. #
Olkoonkin, että toisiinsa takertuneina nämä kaksi vastakkaisilla varauksilla varustettua napaa yhdessä jossain kaukana kehällään kiertävine, negatiivisesti ladattuine lapsineen ovat se atominydinperhe, joista tämän kansan yhteiskuntamolekyylit ovat muodostuneet. #
Eli kyllä asetelmat yleisesti ottaen ovat varmasti olleet edulliset elämän arvottomuuden kokemuksen heräämiselle minussa jo tuolloin, mutta se ei tyydytä minua selityksenä siinä mielessä, kuin minua tyydyttäisi jokin suoraviivainen selitys, kuten väkivalta, ilmiselvä hylkäyskokemus tai jokin muu traumaattinen kokemus. Silloin voisin selittää itselleni, että nykyisin tuntemani elämän perinpohjainen arvottomuus on pelkästään subjektiivinen kokemukseni, jonka synnytti lapsuudessa se tapahtuma. Sen sijaan nyt se on sitä, että olen ympärilläni silloin olleen, ja yhä tänäkin päivänä mielettömäksi kokemani maailman kauhusta paennut siihen ainoaan toivoon, joka minussa heräsi lapsena; kunpa minua, ketään, mitään, koko maailmaa ei olisi. Mikään vähempi ei pelastuksekseni riitä. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]27.8. 14:02[/klo] Muotoilin WP:lle.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #