Tulipalomies ei teiniä pelkää
#482. Perjantai, 29. lokakuuta 2004 klo 18.08.35, kirjoittanut Jani. 0
Kohtaan Toivo-Eerikin Kirkkopuistossa. Jykevärakenteinen mies on työvaatteissaan, ja tarkoituksena onkin ottaa hieman selkoa hänen iltatoimestaan, joka on tulipalomies. #
— Kävikin tuuri, kun sattui tälle illalle tämä haastattelu, Toivo-Eerik sanoo heti alkuun. — Saatiin nimittäin meidänkin porukalle tänään nämä uudet varusteet, niin että näyttävät vielä siistiltä kuvissa. #
Tulipalomiehen työssä vaatteet sotkeutuvat helposti. Toivo-Eerik — “Tompeksikin” häntä työkaverit kutsuvat — vaikuttaakin kovasti tyytyväiseltä uusiin varusteisiinsa. #
— Erityisen ylpeä mä olen tietysti tästä uudesta heittimestä. Vielä viime vuonna kaikilla Suomen tulipalomiehillä oli moneen kertaan huolletut vanhat ämkakkoset. Niitä ostettiin 80-luvulla Etelä-Amerikasta ja ne oli kierrätystavaraa jo siellä. Nämä nykyiset ovat sitten jo uusia meille tullessaan, ja näillä saa jo roiskia kuuden metrin lieskoja. Vanhat ämkakkoset ylsivät täydellä tehollakin vain neljään-viiteen metriin. Vaikka kuulemma jotkut pojat olivat kerran viritelleet yhtä ämkakkosta ja saaneet siitä sillä tavalla parhaimmillaan ulos yli viisimetrisiäkin. #
Näin rupatellessa huomaamme, kuinka kovaääninen nuorisojoukko lähestyy meitä Kauppakatua pitkin. Toivo-Eerikin on aika tarttua töihin. #
— No, odotahan hetki, hän sanoo ja vetää tähän asti kainalossaan pitämänsä kirkkaankeltaisen suojakypärän päähänsä. Sitten hän lähtee rivakoin ja päättäväisin askelin kohti remuavaa nuorisojoukkoa ja noin puolimatkassa sihauttaa pikkuliekin suuttimeen. Päästyään noin kolmen metrin päähän joukosta hän pysähtyy, tähtää pikaisesti ja huiskauttaa sitten sopivan annoksen lieskoja nuorison päälle. Kiljuen ja vimmatusti itseään pudistellen nämä leviävät joka suuntaan, mutta tahmaista, palavaa nestettä ei niin vain irti ravistellakaan. Tuli tekee pian tehtävänsä ja äänet vaikenevat. #
Riisuttuaan kypärän päästään Toivo-Eerik pyyhkii hieman otsalleen kertynyttä hikeä ja kertoo sitten: #
— Joo, nämä oli opiskelijoita, jotka on tätä tyypillisintä perjantai-illan koheltajalajia täällä Jyväskylässä. Opiskelijat on siitä hyviä, että vanhemmuuttaan niiden on pitänyt juoda vähän enemmän päästäkseen tuohon kuntoon, mikä tarkoittaa mun työn kannalta sitä, että ne sitten myös palavat hiukan paremmin. Vanhoja puliukkoja ei siinä suhteessa tietenkään voita mikään, nehän palavat kuin soihdut. Mutta ennemmin minä aina näitä opiskelijoita käräyttelen kuin sitä nykyajan riesaa, teinijuoppoja. Surullinen ilmiöhän se on, kun ne lapsiraukat ovat heti päissään kuin Ellun kanat, jos vain näkevätkään viinapullon, ja se tarkoittaa mun kannalta sitä, että ne ei meinaa oikein millään syttyä, ja jos syttyvätkin, niin eivät sitten ainakaan pala kunnolla. Tosin kaverit, joilla tämä uudempi heitin on nyt ollut käytössä jo jonkin aikaa, ovat kertoneet, että tällä käryää ja palaa teini kuin teini, mutta mä olen vähän semmoinen jääräpää, että uskon vasta sitten kun omin silmin näen. #
“Tompen” vuorolla eivät humalaiset kauan kaduilla riehu. #
Ja kuinka ollakaan, juuri kun Toivo-Eerik on tämän sanonut niin huomaamme, että kirkon edustalle on kertynyt kovasti kiroilevia teinejä kilisevine reppuineen kuin tilauksesta. Toivo-Eerik vetää taas kypärän päähänsä ja sihauttaa suuttimen liekkeihin. Sitten mies käy antamassa tonttuna oleville teineille oikein isän kädestä. Hetken ajan meteli on taas korviahuumaava, kun heitin tohisee ja varhaisnuoriso huutaa niin, että sana äänenmurros saa tämän ansiosta aivan uuden merkityksen. #
— Oikeassa olivat, pojat, hitto vieköön! Toivo-Eerik huikkaa minulle innoissaan, kypärä vielä päässään. — Hyvin palavat nyt nämäkin tirppanat! #
Taitaapa siinä läheisessä pusikossa maleksinut, namusedän elkeitä esittänyt vanha juoppokin saada oman osansa. On todettava, että Toivo-Eerik tietää, mistä puhuu: juopon liekki on selvästi kirkkaampi kuin nyt jo maassa sätkivien teinien, ja olen jopa havaitsevinani siinä pienen, kauniinsinisen vivahteen. #
Kun homma on selvä, ja Toivo-Eerik on taas riisunut kypäränsä, hän kertoo minulle, että hänellä on tapana töihin tultuaan kärytellä ensin kolme-neljä humalaisporukkaa (joskus myös yksittäisiä känniläisiä), ja sitten on evästauko. Sen jälkeen homma jatkuu taas tiiviinä suunnilleen yökolmen, puoli neljän tienoille, jolloin on kahvitauon paikka. Siitä edespäin on kuulemma yleensä hieman hiljaisempi aika ja sitten tuleekin jo aamun siivousporukka töihin, keräämään hiiltyneet jäänteet pois kadulta. #
Tulipalomiehet työskentelevät koko kaupungin alueella, mutta kysyn Toivo-Eerikiltä, onko hänellä jotain suosikkipaikkaa, missä hän erityisesti viihtyy? #
— No, ei mulla nyt oikeastaan mitään suosikkia… jos ei sitten juuri tämä Kirkkopuisto, kun tää on aika keskeinen paikka sikäli, että tässä saa poltella monenlaista asiakasta poroksi, niin kuin jo tänäkin iltana on nähty. Tästä sitä tulee monena iltana lähdettyä liikkeelle. #
— Entä suosikkiasiakkaat? #
— Oikeastaan täytyy sanoa, että ne on varmaankin semmoiset pienet uusnatsiporukat. Sen lisäksi, että ne ovat aina ainakin vähän päissään, niistä lähtee aika julmettu ääni, ja lisäksi niiden polttaminen tuntuu musta jotenkin sillä tavalla erityisen runolliselta. Kun nehän itse tykkää tämmöisistä äärikonsteista ja toisaalta ne ihannoivat ihmisten polttamista, joka tapahtui aivan vääristä syistä silloin puoli vuosisataa takaperin. Mutta, katsohan, mitä tuolta tulee! #
Käännyn Toivo-Eerikin osoittamaan suuntaan, ja huomaan, että teatterista on tulossa iloinen keski-ikäisten seurue. Ilmeisesti väliajalla on nautittu vähän muutakin kuin kahvia ja pullaa, sillä ainakin osalla porukasta askel tuntuu olevan hieman poissa kohdaltaan. Päätän jättää “Tompen” nyt rauhassa jatkamaan työtään. Kiittelen haastattelusta, ja toivotan hänelle hauskaa ja turvallista työyön jatkoa. Jään vielä hetkeksi katselemaan etäämmältä, kuinka ihailtavan vakain käsin ammattimiehen lieskat lyövät kännisten keski-ikäisten laumat hajalleen, ja miten kauniisti teatteri-iltaa varten puetut, kalliit vaatteet palavat Keski-Suomen pimeässä syysillassa. #