Koh­taan Toi­vo-Eeri­kin Kirk­ko­puis­tos­sa. Jyke­vä­ra­ken­tei­nen mies on työ­vaat­teis­saan, ja tar­koi­tuk­se­na onkin ottaa hie­man sel­koa hänen ilta­toi­mes­taan, joka on tuli­pa­lo­mies. #

— Kävi­kin tuu­ri, kun sat­tui täl­le illal­le tämä haas­tat­te­lu, Toi­vo-Eerik sanoo heti alkuun. — Saa­tiin nimit­täin mei­dän­kin poru­kal­le tänään nämä uudet varus­teet, niin että näyt­tä­vät vie­lä siis­til­tä kuvis­sa. #

Tuli­pa­lo­mie­hen työs­sä vaat­teet sot­keu­tu­vat hel­pos­ti. Toi­vo-Eerik — “Tom­pek­si­kin” hän­tä työ­ka­ve­rit kut­su­vat — vai­kut­taa­kin kovas­ti tyy­ty­väi­sel­tä uusiin varus­tei­siin­sa. #

— Eri­tyi­sen ylpeä mä olen tie­tys­ti täs­tä uudes­ta heit­ti­mes­tä. Vie­lä vii­me vuon­na kai­kil­la Suo­men tuli­pa­lo­mie­hil­lä oli moneen ker­taan huol­le­tut van­hat ämkak­ko­set. Nii­tä ostet­tiin 80-luvul­la Ete­lä-Ame­ri­kas­ta ja ne oli kier­rä­tys­ta­va­raa jo siel­lä. Nämä nykyi­set ovat sit­ten jo uusia meil­le tul­les­saan, ja näil­lä saa jo rois­kia kuu­den met­rin lies­ko­ja. Van­hat ämkak­ko­set ylsi­vät täy­del­lä tehol­la­kin vain nel­jään-vii­teen met­riin. Vaik­ka kuu­lem­ma jot­kut pojat oli­vat ker­ran viri­tel­leet yhtä ämkak­kos­ta ja saa­neet sii­tä sil­lä taval­la par­haim­mil­laan ulos yli vii­si­met­ri­siä­kin. #

Näin rupa­tel­les­sa huo­maam­me, kuin­ka kova­ää­ni­nen nuo­ri­so­jouk­ko lähes­tyy mei­tä Kaup­pa­ka­tua pit­kin. Toi­vo-Eeri­kin on aika tart­tua töi­hin. #

— No, odo­ta­han het­ki, hän sanoo ja vetää tähän asti kai­na­los­saan pitä­män­sä kirk­kaan­kel­tai­sen suo­ja­ky­pä­rän pää­hän­sä. Sit­ten hän läh­tee riva­koin ja päät­tä­väi­sin aske­lin koh­ti remua­vaa nuo­ri­so­jouk­koa ja noin puo­li­mat­kas­sa sihaut­taa pik­ku­lie­kin suut­ti­meen. Pääs­ty­ään noin kol­men met­rin pää­hän jou­kos­ta hän pysäh­tyy, täh­tää pikai­ses­ti ja huis­kaut­taa sit­ten sopi­van annok­sen lies­ko­ja nuo­ri­son pääl­le. Kil­juen ja vim­ma­tus­ti itse­ään pudis­tel­len nämä leviä­vät joka suun­taan, mut­ta tah­mais­ta, pala­vaa nes­tet­tä ei niin vain irti ravis­tel­la­kaan. Tuli tekee pian teh­tä­vän­sä ja äänet vai­ke­ne­vat. #

Rii­sut­tu­aan kypä­rän pääs­tään Toi­vo-Eerik pyyh­kii hie­man otsal­leen ker­ty­nyt­tä hikeä ja ker­too sit­ten: #

— Joo, nämä oli opis­ke­li­joi­ta, jot­ka on tätä tyy­pil­li­sin­tä per­jan­tai-illan kohel­ta­ja­la­jia tääl­lä Jyväs­ky­läs­sä. Opis­ke­li­jat on sii­tä hyviä, että van­hem­muut­taan nii­den on pitä­nyt juo­da vähän enem­män pääs­täk­seen tuo­hon kun­toon, mikä tar­koit­taa mun työn kan­nal­ta sitä, että ne sit­ten myös pala­vat hiu­kan parem­min. Van­ho­ja puliuk­ko­ja ei sii­nä suh­tees­sa tie­ten­kään voi­ta mikään, nehän pala­vat kuin soih­dut. Mut­ta ennem­min minä aina näi­tä opis­ke­li­joi­ta käräyt­te­len kuin sitä nyky­ajan rie­saa, tei­ni­juop­po­ja. Surul­li­nen ilmiö­hän se on, kun ne lap­si­rau­kat ovat heti päis­sään kuin Ellun kanat, jos vain näke­vät­kään vii­na­pul­lon, ja se tar­koit­taa mun kan­nal­ta sitä, että ne ei mei­naa oikein mil­lään syt­tyä, ja jos syt­ty­vät­kin, niin eivät sit­ten aina­kaan pala kun­nol­la. Tosin kave­rit, joil­la tämä uudem­pi hei­tin on nyt ollut käy­tös­sä jo jon­kin aikaa, ovat ker­to­neet, että täl­lä käry­ää ja palaa tei­ni kuin tei­ni, mut­ta mä olen vähän sem­moi­nen jää­rä­pää, että uskon vas­ta sit­ten kun omin sil­min näen. #

“Tom­pen” vuo­rol­la eivät huma­lai­set kau­an kaduil­la rie­hu. #

Ja kuin­ka olla­kaan, juu­ri kun Toi­vo-Eerik on tämän sano­nut niin huo­maam­me, että kir­kon edus­tal­le on ker­ty­nyt kovas­ti kiroi­le­via tei­ne­jä kili­se­vi­ne rep­pui­neen kuin tilauk­ses­ta. Toi­vo-Eerik vetää taas kypä­rän pää­hän­sä ja sihaut­taa suut­ti­men liek­kei­hin. Sit­ten mies käy anta­mas­sa tont­tu­na ole­vil­le tei­neil­le oikein isän kädes­tä. Het­ken ajan mete­li on taas kor­via­huu­maa­va, kun hei­tin tohi­see ja var­hais­nuo­ri­so huu­taa niin, että sana äänen­mur­ros saa tämän ansios­ta aivan uuden mer­ki­tyk­sen. #

— Oikeas­sa oli­vat, pojat, hit­to vie­köön! Toi­vo-Eerik huik­kaa minul­le innois­saan, kypä­rä vie­lä pääs­sään. — Hyvin pala­vat nyt nämä­kin tirp­pa­nat! #

Tai­taa­pa sii­nä lähei­ses­sä pusi­kos­sa malek­si­nut, namuse­dän elkei­tä esit­tä­nyt van­ha juop­po­kin saa­da oman osan­sa. On todet­ta­va, että Toi­vo-Eerik tie­tää, mis­tä puhuu: juo­pon liek­ki on sel­väs­ti kirk­kaam­pi kuin nyt jo maas­sa sät­ki­vien tei­nien, ja olen jopa havait­se­vi­na­ni sii­nä pie­nen, kau­niin­si­ni­sen vivah­teen.  #

Kun hom­ma on sel­vä, ja Toi­vo-Eerik on taas rii­su­nut kypä­rän­sä, hän ker­too minul­le, että hänel­lä on tapa­na töi­hin tul­tu­aan käry­tel­lä ensin kol­me-nel­jä huma­lais­po­ruk­kaa (jos­kus myös yksit­täi­siä kän­ni­läi­siä), ja sit­ten on eväs­tau­ko. Sen jäl­keen hom­ma jat­kuu taas tii­vii­nä suun­nil­leen yökol­men, puo­li nel­jän tie­noil­le, jol­loin on kah­vi­tauon paik­ka. Sii­tä edes­päin on kuu­lem­ma yleen­sä hie­man hil­jai­sem­pi aika ja sit­ten tulee­kin jo aamun sii­vous­po­ruk­ka töi­hin, kerää­mään hiil­ty­neet jään­teet pois kadul­ta. #

Tuli­pa­lo­mie­het työs­ken­te­le­vät koko kau­pun­gin alu­eel­la, mut­ta kysyn Toi­vo-Eeri­kil­tä, onko hänel­lä jotain suo­sik­ki­paik­kaa, mis­sä hän eri­tyi­ses­ti viih­tyy? #

— No, ei mul­la nyt oikeas­taan mitään suo­sik­kia… jos ei sit­ten juu­ri tämä Kirk­ko­puis­to, kun tää on aika kes­kei­nen paik­ka sikä­li, että täs­sä saa pol­tel­la monen­lais­ta asia­kas­ta porok­si, niin kuin jo tänä­kin ilta­na on näh­ty. Täs­tä sitä tulee mone­na ilta­na läh­det­tyä liik­keel­le. #

— Entä suo­sik­kia­siak­kaat? #

— Oikeas­taan täy­tyy sanoa, että ne on var­maan­kin sem­moi­set pie­net uus­nat­si­po­ru­kat. Sen lisäk­si, että ne ovat aina aina­kin vähän päis­sään, niis­tä läh­tee aika jul­met­tu ääni, ja lisäk­si nii­den polt­ta­mi­nen tun­tuu mus­ta joten­kin sil­lä taval­la eri­tyi­sen runol­li­sel­ta. Kun nehän itse tyk­kää täm­möi­sis­tä ääri­kons­teis­ta ja toi­saal­ta ne ihan­noi­vat ihmis­ten polt­ta­mis­ta, joka tapah­tui aivan vää­ris­tä syis­tä sil­loin puo­li vuo­si­sa­taa taka­pe­rin. Mut­ta, kat­so­han, mitä tuol­ta tulee! #

Kään­nyn Toi­vo-Eeri­kin osoit­ta­maan suun­taan, ja huo­maan, että teat­te­ris­ta on tulos­sa iloi­nen kes­ki-ikäis­ten seu­rue. Ilmei­ses­ti välia­jal­la on nau­tit­tu vähän muu­ta­kin kuin kah­via ja pul­laa, sil­lä aina­kin osal­la poru­kas­ta askel tun­tuu ole­van hie­man pois­sa koh­dal­taan. Pää­tän jät­tää “Tom­pen” nyt rau­has­sa jat­ka­maan työ­tään. Kiit­te­len haas­tat­te­lus­ta, ja toi­vo­tan hänel­le haus­kaa ja tur­val­lis­ta työyön jat­koa. Jään vie­lä het­kek­si kat­se­le­maan etääm­mäl­tä, kuin­ka ihail­ta­van vakain käsin ammat­ti­mie­hen lies­kat lyö­vät kän­nis­ten kes­ki-ikäis­ten lau­mat hajal­leen, ja miten kau­niis­ti teat­te­ri-iltaa var­ten pue­tut, kal­liit vaat­teet pala­vat Kes­ki-Suo­men pimeäs­sä syy­sil­las­sa. #