marginaali

She is beyond God’s grace.

#1255. Torstai, 9. joulukuuta 2004 klo 19.09.42, kirjoittanut Jani.

Oli­si­pa minul­la kyky tart­tua pahoin­voin­tii­ni ja pukea se sanoik­si niin kuin dana tekee. Jon­kin­lai­nen itse­kriit­ti­syys sei­soo var­maan sen­kin tiel­lä, mut­ta enhän minä vaa­di itsel­tä­ni mitään sel­lais­ta, mihin Ugus pys­tyy; riit­täi­si, että sai­sin sano­tuk­si edes jotain sii­tä, mitä sisäl­lä­ni liik­kuu aina sil­loin, kun mie­li vajo­aa ali­ta­jun­nan yllä kel­lu­van hei­ve­röi­sen rii­te­jään läpi ja sen kyl­mä vesi polt­taa. #

Olen lukos­sa, kos­ka en ole saa­nut asiois­ta yhtään sen val­miim­pia, yhtään sel­vem­piä koko­nai­suuk­sia nii­tä miet­ti­mäl­lä. Tun­teis­ta tulee tun­te­mal­la vain tus­kal­li­sem­pia, aja­tuk­sil­la vain kor­ven­nan jo ennes­tään tuleh­tu­nei­ta her­mo­päät­tei­tä, ja sik­si minun on ollut pak­ko oppia kulu­neen vuo­den aika­na kään­ty­mään niis­tä pois. Sam­mu­tan aja­tuk­set, suun­taan impuls­sit pois tus­kal­li­sis­ta mää­rän­päis­tään, sivu­rai­teil­le. Kaik­ki tämä pitää samal­la myös huo­len sii­tä, että nii­den puke­mi­seen sanoik­si ei ole mitään mah­dol­li­suuk­sia. #

Toi­sin sanoen minä en yksin­ker­tai­ses­ti enää halua. En halua enää aja­tel­la aja­tuk­sia, en enää tun­tea tun­tei­ta, joi­ta olen aja­tel­lut jo niin kau­an. Aja­tuk­set kier­tä­vät vain kehää, eivät­kä tun­teet loput tun­te­mal­la. Tämä on se noi­dan­ke­hä, jon­ka minä haluai­sin tera­pias­sa kye­tä avaa­maan, mut­ta nyt näyt­tää sil­tä, että tähän men­nes­sä suun­ta on ollut päin­vas­tai­nen. #

Oli­si vää­rin sanoa, ettei tera­pial­la ole ollut mitään vai­ku­tus­ta. Jos minul­la ei oli­si ryh­mää, jos­sa ker­ran vii­kos­sa avau­tua ihmi­sil­le, joi­den kans­sa minul­la on nyt jo vuo­si yhteis­tä men­nei­syyt­tä, minä oli­sin var­mas­ti jo täy­sin rau­nioi­tu­nut. Mut­ta sen enem­pää en tähän men­nes­sä ole siel­tä saa­nut. Se on ollut pelk­kää aivo­kuol­leen ruu­miin hen­gis­sä­pi­tä­mis­tä hen­gi­tys­ko­neen avul­la. #

Haluan yhä usko­tel­la itsel­le­ni, että se aut­taa, vaik­ka ei se auta. Jos­kus usko tekee tep­po­set, ja muut­taa todel­li­suut­ta, ja sik­si minä jat­kan uskot­te­lua; jot­ta todel­li­suus muut­tui­si toi­sek­si kuin mitä se on. #

Tämä mer­kin­tä jul­kais­tiin alun perin Kuol­lee­na­syn­ty­nyt-blo­gis­sa. Uudel­leen­jul­kai­su mar­gi­naa­lis­sa tapah­tui 18. kesä­kuu­ta 2005 klo 13.35. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]18.6. 13:04[/klo] Jul­kai­sin marginaalissa.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

 
•)) 6 kommenttia postaukselle She is beyond God’s grace.. ↩
  1. #93. Torstai, 9. joulukuuta 2004 klo 19.57.48, kirjoittanut Ugus.
    Ugus

    Lii­kum­me pii­reis­sä, kos­ka sinun kir­joi­tuk­se­si ovat nime­no­maan ins­pi­roi­neet minua etsi­mään jon­kin­lai­sia teks­ti­muo­toi­sia käsit­te­ly­ka­na­via omal­le tilan­teel­le­ni. Sinul­la on taka­na tätä jo vuo­den ver­ran, minul­la ei ihan vie­lä. Olem­me taval­laan päin­vas­tai­sis­sa tilan­teis­sa. Jär­jel­li­nen puo­li minua käs­kee siir­ty­mään eteen­päin, käs­kee laka­ta ajat­te­le­mas­ta nii­tä asioi­ta joil­le ei voi mitään. Mut­ta en halua teh­dä sitä. Mitä minus­ta jää jäl­jel­le ilman?

    Kir­joit­ta­mi­nen on yksi kei­no, ja nime­no­maan jul­ki­nen (edes jos­sain mää­rin). Olen elo­kuus­ta asti käy­nyt psy­ko­lo­gin jutuil­la (voin kir­joit­taa tämän tän­ne, mut­ta en omaan blo­gii­ni…) ja se ei ole aut­ta­nut pas­kaa­kaan; sen sijaan verk­ko­kir­joit­ta­mi­sel­la on ollut näky­viä vai­ku­tuk­sia. Jos­kus hel­pot­ta­via, jos­kus ei.

    Kehän kier­tä­mi­nen on äärim­mäi­sen tut­tu tunne.

    Minä imen taas vai­kut­tei­ta täs­tä­kin kir­joi­tuk­ses­ta­si ja toi­von että jos­kus kyke­nen itse samaan suo­ruu­teen. On var­mas­ti vai­kea heit­tää itsen­sä noin avoi­mes­ti ken­täl­le, en osaa kuvitella.

  2. #94. Torstai, 9. joulukuuta 2004 klo 21.04.55, kirjoittanut Jani.
    Jani

    “Jär­jel­li­nen puo­li minua käs­kee siir­ty­mään eteen­päin, käs­kee laka­ta ajat­te­le­mas­ta nii­tä asioi­ta joil­le ei voi mitään. Mut­ta en halua teh­dä sitä. Mitä minus­ta jää jäl­jel­le ilman?”

    Tuo oma pakoi­lu­ni on tul­lut pakon­omai­sen ajat­te­lun tilal­le pel­käs­tään luon­nol­li­se­na puo­lus­tus­me­ka­nis­mi­na, kos­ka se ajat­te­lu ei tähän men­nes­sä ole käy­nyt yhtään vähem­män kivul­loi­sek­si. Vaik­ka yri­tän­kin naut­tia tämän tur­tu­nei­suu­den suo­mas­ta vähäi­ses­tä hel­po­tuk­ses­ta, en sil­ti suos­tu hyväk­sy­mään sitä pysy­vä­nä asian­ti­la­na enkä usko, että sii­tä sel­lais­ta tuli­si vaik­ka haluai­sin­kin; sen ver­ran totuu­del­li­suu­teen­tar­rau­tu­nee­na itseä­ni pidän, että tämä nykyi­nen tie­toi­nen itse­pe­tos on minul­le itse­pe­tok­sen ylä­ra­ja. Sitä rajaa en kyke­ne ylit­tä­mään, että pet­täi­sin itseä­ni sen suh­teen, että petän itseäni.

    Ajat­te­lin tuos­sa juu­ri äsken ulko­na kävel­les­sä­ni, että minä nime­no­maan haluan todel­li­suu­den muut­tu­van, enkä itse­ni, kos­ka minä en usko sii­hen, että itse­ään voi muut­taa muu­toin kuin siten, että leik­kaa itses­tään palo­ja irti ja toi­voo ja odot­taa, että jotain kas­vaa tilal­le. Väi­tän oppi­nee­ni tämän kyvyn jo pie­ne­nä, ja juu­ri sik­si uskon­kin ole­va­ni epä­toi­voi­suu­des­sa­ni sii­tä poik­kea­va, että juu­ri se on tul­lut minul­le mah­dot­to­mak­si. Minä olen enää pelk­kä luu, jos­ta kaik­ki liha on lei­kat­tu pois, eikä mitään uut­ta kas­va tilalle.

    Minul­le itse­ni uudis­ta­mi­nen ei siis ole vain kivul­lois­ta, niin kuin useim­mil­le vai­kei­den muu­tos­ten edes­sä pakoi­le­vil­le ihmi­sil­le, vaan mahdotonta.

  3. #95. Perjantai, 10. joulukuuta 2004 klo 20.29.56, kirjoittanut dana.
    dana

    Joten­kin ihmeel­li­ses­ti pää­dyin tän­ne. Ja pum: “Oli­si­pa minul­la kyky tart­tua pahoin­voin­tii­ni ja pukea se sanoik­si niin kuin dana tekee.” Olin aika häm­mäs­ty­nyt, kos­ka olen häven­nyt kir­joi­tuk­sia­ni. Toi­von, että saat jotain jär­jes­tys­tä ja vas­tauk­sia elä­mää­si. Minus­ta tun­tuu, että olen pah­vi­laa­tik­ko, jota olen pakan­nut jo mon­ta vuot­ta. Nyt narut alka­vat kat­kei­le­maan ja kul­mat hajoa­maan. Jotain on pak­ko tul­la ulos.
    En osaa sanoa sinul­le mitään loh­dut­ta­vaa ja se tekee minut surulliseksi.

  4. #96. Perjantai, 10. joulukuuta 2004 klo 20.44.46, kirjoittanut Jani.
    Jani

    dana: “[…] olen häven­nyt kirjoituksiani.”

    Ei kyl­lä ole mitään syy­tä. Kuten sanoin tuos­sa yllä­ole­vas­sa teks­tis­sä, minä toi­voi­sin, että kyke­ni­sin ilmai­se­maan pahan olo­ni sil­loin, kun sitä tun­nen. Juu­ri sitä sinä teet, ja se on minus­ta suun­nat­to­man arvo­kas­ta pait­si sinul­le, myös kai­kil­le muil­le, joil­la on yhtä paha olo. Ja mei­tä on pal­jon, usko pois.

    “En osaa sanoa sinul­le mitään loh­dut­ta­vaa ja se tekee minut surulliseksi.”

    Jos­tain syys­tä minus­ta tun­tuu, että tämän parem­min et oli­si voi­nut­kaan ilmais­ta halua­si loh­dut­taa, ja se juu­ri tun­tuu loh­dut­ta­val­ta: että tie­dän, että haluai­sit niin teh­dä, jos vain voi­sit. Ja sinä tie­dät var­maan sen omas­ta­kin koke­muk­ses­ta­si, että tus­kin mit­kään sanat voi­vat aut­taa sil­loin, kun olo on kai­kis­ta pahin.

  5. #97. Sunnuntai, 19. joulukuuta 2004 klo 21.15.24, kirjoittanut Anonyymi.
    Anonyymi

    Olet ollut osa päi­vä­ru­tii­nei­ta­ni parin kuu­kau­den ajan, tai siis skm:n sinä, täl­lä puo­lel­la olen ensim­mäis­tä ker­taa. Tämän haa­voit­tu­van sinä­si tapaa­mi­nen on häm­men­tä­vää. Tie­tys­ti SKM:n Jani­kin on hiuk­ka outo: välil­lä var­si­nai­nen räk­syt­tä­jä, mut­ta seu­raa­vas­sa het­kes­sä äsken kiel­tä­mil­leen armol­li­nen eikä SKM:ssäkään salaa tera­pi­aan­sa. Sitä Jania olen kovas­ti ihail­lut: vaik­ka itse kir­joi­tuk­sis­sa­si annat pit­paut yhtei­söil­le, ei kukaan voi kiel­tää, että olet blo­giyh­tei­sön vah­va vaikuttaja.

    Ope­tan työk­se­ni mie­len­ter­veys­kun­tou­tu­jia (kor­ni mut­ta kor­re­ke­ti ter­mi). Olen teks­te­jä­si lukies­sa­ni miet­ti­nyt, miten hyvä voi­maan­tu­mi­sen kana­va blo­gi­kir­joit­te­lu voi­si olla myös joil­le­kin oppi­lais­ta­ni. Minul­le SKM:n net­ti­per­soo­nas­ta­si on huo­ku­nut vah­vuut­ta. Toi­von, että arkie­lä­mäs­sä­si löy­dät tasa­pai­non näi­den ihmi­syy­den osie­si välil­le. Ja muis­ta: sinä olet mer­kit­tä­vä ihmi­nen sadoil­le muil­le joka iki­nen päivä.

    Kaik­kea hyvää tule­val­le taipaleellesi!
    Van­ha rouva

  6. #98. Sunnuntai, 19. joulukuuta 2004 klo 21.42.59, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Van­ha rou­va: Joten­kin sitä vain vie­lä­kin yllät­tyy sii­tä, että joku ker­too jut­tu­ja­ni luke­van­sa sään­nöl­li­ses­ti. Kii­tok­sia sinul­le siitä!

    Kii­tos myös kom­men­tis­ta­si, jon­ka nie­le­mi­nen ker­ral­la sai vedet valu­maan sil­mä­kul­mis­ta; sen ver­ran pal­jon imar­te­lua sii­nä oli.

    (Jopa sanoin rumas­ti sen, että tun­tui niin hyväl­tä, että lii­ku­tuin kyyneliin.)

    “Olen teks­te­jä­si lukies­sa­ni miet­ti­nyt, miten hyvä voi­maan­tu­mi­sen kana­va blo­gi­kir­joit­te­lu voi­si olla myös joil­le­kin oppilaistani.”

    Se voi olla sitä aina­kin, jos on kykyä ilmais­ta itse­ään kir­joit­ta­mal­la. Lisäk­si vaa­di­taan läh­tö­koh­tai­ses­ti sen ver­ran pak­su­nah­kai­suut­ta, että kes­tää väis­tä­mät­tä tule­van kri­tii­kin tai vaih­toeh­toi­ses­ti sen, että jää tyys­tin vail­le huomiota.

    “Ja muis­ta: sinä olet mer­kit­tä­vä ihmi­nen sadoil­le muil­le joka iki­nen päivä.”

    Muis­tan, mut­ta yri­tän kaik­ke­ni, jot­ten olisi.

    “Kaik­kea hyvää tule­val­le taipaleellesi!”

    Kii­tok­sia, niin myös sinun poluillesi!

Tämän postauksen kommentointi on suljettu.