Seitsemänkymmentätuhatta
#838. Keskiviikko, 29. joulukuuta 2004 klo 13.42.51, kirjoittanut Jani. 4
En oikein koskaan ole osannut kuolleita surra, vaan niidenkin kuolleiden, jotka ovat olleet läheisiä, tapauksissa se suru on ollut omasta ja muiden eloonjääneiden puolesta suremista sen menetyksen takia. Katastrofiuutisointi nimenomaan kuolleiden määrän kautta ärsyttää siksi minua toisaalta, kun eihän niillä kuolleilla mitään hätää ole, ja silti niiden lukumääriä korostamalla tehdään sellainen vaikutelma kuin olisi. #
Toisaalta taas (niin kuin jo sanoinkin), se on kuitenkin katastrofin laajuuden tavallisin mittari, ja siihen on ihan hyviäkin syitä, että niin on: loukkaantuneiden määrän laskeminen on paljon vaikeampaa jo pelkän lukumäärän takia, kulkutautien ja muiden vaikutuksista puhumattakaan. Siihen, että viesti katastrofista menee tehokkaasti perille, kuolleiden lukumäärän arviointi voi olla jopa paras keino. #
Ehdotan siis: älä kuuntele niitä lukumääriä, vaan katso kuvia eloonjääneistä hävityksen keskellä. Siis niistä, joiden on jäätävä sinne, koska heidän koko elämänsä (tai se, mitä siitä on jäljellä) on siellä. Ainakaan minun ei silloin tarvi kysyä itseltäni, että tarvivatkohan nuo ihmiset nyt ihan oikeasti muka jotain apua. Minulle se on päivänselvää, että tarvitsevat. #
Suomalaisista viis, suomalaiset, jotka pääsevät sieltä telkkariin, pääsevät kyllä kotiinkin. #
Kuolleiden määrällä taotaan nykyisin ihmiskunnan kalloon se mitä on tapahtunut ja miten. Hyvä neuvo sinulta tuo “katso kuvia eloonjääneistä”. Mieluummin moni kai tekisi niin, mutta tv ja lehdet ovat täynnä lähinnä kuvia kuolleista. Tulevaisuus on se mihin nyt pitäisi keskittyä, se miten niiden seutujen asukkaat saisivat elämänsä takaisin mallilleen, joskus. Mutta media tuntuu kertaavan päivä toisensa jälkeen katastrofielokuvatermein itse tapahtumaa.