Idiootti
#1263. Sunnuntai, 2. tammikuuta 2005 klo 1.06.45, kirjoittanut Jani. 2
Jokin kusi ja koko Skm:n templaatti katosi hevonbitinhelvettiin. Jostain syystä se ahdistaa minua ihan suhteettomasti, sillä varmuuskopion pitäisi kyllä olla kapsin puolesta tallessa, eikä mitään ole näin ollen menetetty. Kyse lienee yleisemmin vain siitä, miten minua ahdistaa, jos suuni yritetään tukkia. Tosin tässä tapauksessa on vain kyseessä pikemminkin tukkiutuminen kuin tukkiminen. Hyvänä puolena vietin sitten kyllä illan vähän tavallisesta poiketen, eli en istunut sitä kokonaisuudessaan koneella, vaan katsoin telkkarista taas aivan tajuttoman huonon Eraserin. Niin ja söin, mikä kyllä ei poikkea tavallisesta, eikä ole hyvä puoli. #
Samaan syssyyn tuli sitten vielä toinenkin ikävä asia, kun pikku-j on viime aikoina innostunut leikkimään puhelimella yli sovittujen rajojen, ja kun asian teroittaminen erikseen ei tehonnut, piti asettaa viikon puhelimenkäyttökielto tähän suuntaan. Tuntuu niin hirvittävän pahalta sen puolesta, kun tunnen sen ja tiedän sen ajattelevan juuri niin kuin meidän suvussa lapset ajattelevat, eli että se on yrittänyt parhaansa, ja tuntee tästä nyt ainoastaan syyllisyyttä ja häpeää ‘epäonnistumisestaan’. #
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten lapsia pitäisi kasvattaa niin, että nuo tunteet, jotka itse olen kokenut hirvittävän raskaina ja musertavina, voisi välttää. Suoraan sanottuna en edes usko, että ne voi välttää, ja siksi en haluaisi ikinä lapsia. Omassa kokemuksessanikaan ei siis ole ollut kyse vanhempien asenteista, vaan vain siitä, että kun lapsi on varhain sysätty tiettyyn, ylivastuulliseen suuntaan, ei näiden kokemusten tuskallisuutta voi sen jälkeen välttää. #
Vaikka eipä se elämän tuskallisuuden välttäminen ole mitenkään mahdollista myöhemmässäkään elämässä. Eikä sen kestämisessä ole mitään mieltä, koska mitään tarkoitusta sillä ei ole. Elämällä siis, eikä sen tuskallisuuden kestämiselläkään kyllä sen puoleen. Tuskasta selviää vain kohdatakseen uutta, tai sitten ei selviä. Tämän kärsimyksen loputtomuuden tajuaminen lienee pohjimmiltaan aina syy sille, että ei enää selviä. Ainakin minulle se oli sitä. #
Lauseeni, sanani ovat taas huonoja ja sekavia, mutta niin on asiakin, elämä. Siis elämä, ei elämäni. ‘Sekava’ on sekin liiallisen järjestäytyneisyyteen viittaavaa sana, mitä elämään tulee. #
Olen viime aikoina taas pitkästä aikaa halunnut kuolemaa… tai en minä kuolemaa koskaan ole halunnut vaan elämättömyyttä. Sitä, ettei tarvitsisi olla, jatkua. Kuolema nyt vain on ainut tie siihen, sillä Cancel-nappia ei ole. Olen myös kärsinyt taas muistoista, jotka olin jo painanut onnistuneesti piiloon. Se johtuu tietysti lämmöstä, mitä en ole tuntenut niin pitkään aikaan. Ahdistus tulee siitä. Mieleni yrittää kertoa minulle, että olen idiootti, koska tähtäilen taas aseella omaan jalkaani. #
Tämä merkintä julkaistiin alun perin Kuolleenasyntynyt-blogissa. Uudelleenjulkaisu marginaalissa tapahtui 18. kesäkuuta 2005 klo 15.56. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]18.6. 15:56[/klo] Julkaisin marginaalissa.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Laitan tämän kommentin tänne, vaikkei se kirjoittamaasi tekstiin liity kuin osittain. Mutta halusin vain sanoa sellaista, että sinun blogejasi luettuani (ja yleisesti koko blogimaailmaan tutustumisen jälkeen) olen ollut jotenkin vähemmän ahdistunut omasta erilaisuudestani. Terapia ja lääkitys toivat minut tänne asti, tähän elämään, mutta minusta ei varmasti tule sillä tavalla “normaalia”, kuin mitä ainakin aikaisemmin olisin toivonut.
Haluaisin sanoa jotakin lohdullista, jotakin “kyllä se siitä” vähän hienommin sanankääntein tosin. Mutta ei se ole varmaa ollenkaan. Ehkä jokaisen pitää opetella elämään itsensä kanssa niin hyvin ja huonosti kuin on mahdollista. Ja se on hirvittävän väärin. Minä opin täällä kuitenkin sellaista, mitä terapiassa en ymmärtänyt. Se oma itse riittää, ihan sellaisenaan.