Karaistuneet
#857. Sunnuntai, 2. tammikuuta 2005 klo 21.59.23, kirjoittanut Jani. 6
“Suomalaisen kasvatuksen ihanteena on ollut pitkään lapsi, joka ei valita pienestä. Lasta on mieluummin karaistu kuin lohdutettu. Asenne on syrjäyttänyt lapsen tarpeet saada hoivaa ja turvaa. Lapselle on tärkeintä, että maailmassa on joku, jolle hän on erityinen. - Kun lapsi löytää tämän ihmisen, hän on valmis antamaan rakkauttaan tuhlailevasti. Jokainen tällainen lapsi tuo mukanaan valtavan määrän koko yhteiskuntaa korjaavaa rakkautta, sanoo lastenpsykiatri Jukka Mäkelä. #
Intensiiviseen vuorovaikutukseen perustuvan Theraplay-terapian Suomeen tuonut Mäkelä sanoo, että lapsi kykenee solmimaan merkittävän valikoivan suhteen kolmen-neljän aikuisen kanssa. […] Nämä suhteet opettavat lasta säätelemään omaa stressin hallintaansa.” #
Punainen lanka: Hymystä ja kostetuksesta hyvänolon jälki aivoihin (nimen lihavointi omani) #
Mietin, että onkohan tuohon viimeiseen lauseeseen lipsahtanut ylimääräinen verbi, eli että pitäisikö sen olla joko “opettavat lasta säätelemään omaa stressiään” tai “opettavat lasta hallitsemaan omaa stressiään”. Toisaalta se voi kyllä olla juuri noinkin, kuin tuo on kirjoitettu, jos ajatellaan stressin hallintaa alemman tason mekanismina, joka joko pitää stressin aisoissa tai päästää sen irti, ja säätelyä korkeamman tason prosessina, joka käyttää tätä hallintamekanismia tarkoituksenmukaisesti hyväkseen. #
Kuvan © Suomen Theraplay-yhdistys; lainaus sitaattioikeuden nojalla. #
Katsoin tuon ohjelman uusinnan tänään. Lopussa annettiin linkki Suomen theraplay-yhdistyksen sivuille, ja sieltä puolestaan löytyy linkki takaisin Ylen sivuilla olevaan esittelyvideoon. Tarinat vetäytyneistä lapsista, jotka oppivat tämän menetelmän avulla uudelleen ottamaan kontaktia aikuisiin, olivat todella liikuttavia. Oli myös mukavaa, että Tastula tarttui siihen kysymykseen, joka tietysti minua aina kiinnostaa, kun näitä terapeutteja ja psykiatreja haastatellaan, eli että millainen niiden oma lapsuus on ollut. #
En kyllä edelleenkään jaksa käsittää, että millä ihmeen voimavaroilla ihminen voi jaksaa tehdä jotain noin loputonta työtä, ellei ole uskovainen (niinkuin vaikkapa Tommy Hellsten), sillä päihde-, huume- ja muiden riippuvaisten ja muutoin vaan sairaiden perheiden lapsia tässä maailmassa riittää nähdäkseni loputtomiin; kun yhteen luo yhteyden niin samaan aikaan varmaan viisi uutta tehtaillaan tilalle. Oletan siis tässä tietysti, että työn motivaattorina on se sama tunne, jota minä koen toimimatonta tietokonetta korjatessani, eli että terapeutti näkee näissä vetäytyneissä lapsissa mahdollisuuksia, joiden toteutumisen kätilönä oleminen tuottaa syvän tyydytyksen. #
Toki sen työn tuottaman tyydytyksen määrä sitten on varmasti moninkertainen ja arvo puolestaan monisatakertainen, ellei -tuhatkertainen. Tämä vain siltä varalta, että rinnastukseni karkeus särähti jonkun silmään. #
No, kyllähän auttamistyössä olevien loppuunpalamisesta puhutaan paljon. Kansalaisjärjestöpuolella siitä puhutaan aika vähän, mikä on kyllä aikamoinen epäkohta. En tiedä, onko terapeuttien koulutukseen sisältyvään terapiaan - hehän joutuvat kaikki itse läpikäymään rutosti terapiaa - sisällytetty jokin osuus, jossa käsitellään sitä, ettei koskaan voi auttaa kaikkia hätää kärsiviä.
Kyse on varmaankin samasta riittämättömyyden tunteesta, jonka me muutkin koemme, joskin pienemmässä mittakaavaassa. Kun ei itse voi ostaa niitä kaikkia maailman luomuappelsiineja tukeakseen luomutuotantoa tehokkaasti, eikä ottaa jokaista koditonta kissaa. Se on vain asia, joka on hyväksyttävä. On yllättävää, miten moni itse asiassa palaa loppuun sen kanssa.
Kun Nasu oli juuri tullut meille ja täysi katastrofi koiraksi, aloin jo miettiä seuraavan eläimen pelastamista. Onneksi Kissa tajusi, että olen täysin romahtamaisillani ja yksinkertaisesti kielsi uuden eläimen ottamisen siihen saakka, kunnes Nasu saadaan paijattua kuntoon. Nyt, kun kaikki alkaa olla kunnossa, kykenen toki itsekin tajuamaan, ettemme me voi ottaa tänne kaksioon kaikkia maailman hätää kärsiviä eläimiä. Mutta silloin, kun on hätää ympärillä, eihän siihen voi olla samastumatta, ja silloin katoavat realiteetit aika helposti.
Hassua muuten, miten tarkasti ihmisen kuntouttaminen vastaa aran kissan ja koiran kuntouttamista. Samaa silittämistä ja lähellä pitämistä, rauhoittamista ja rohkaisua. Minusta tuntuu että mind-body -dikotomia iskee todellisella voimallaan vasta nyt, kun perherakenne on eriytynyt ja niin suuri osa kommunikaatiosta ihan virtuaaliavaruuksissa - kosketus, jota tuo dikotomia on kaiken aikaa halveksinut älyä vähempiarvoisena, on tosiaan jäänyt useilta ihmisiltä saamatta, riittävissä mitoin.
Minua ei kyllä ihmetytä niinkään, millä voimavaroilla ihmiset jaksavat tehdä tuollaista työtä, vaan se, miksi ihmiset heittävät voimavarojaan joihinkin hemmetin mainoskampanjoiden ideointeihin tai muuhun hurlumheihin.
Kyllähän jokainen hyvä teko palaa tuhatkertaisena takaisin tekijälleen. Jos ei muussa, niin sopuisassa mielentyyneydessä. Mikään ei tuo niin hyvää oloa kuin se, että on voinut auttaa. Ja silti, auttamisen motiivien ei tarvitse olla itsekkäitä - kuten usein tästä argumentista päätellään edelleen. Prososiaalinen käytös nyt vain hyödyttää muiden lisäksi MYÖS itseä. Mutta se on välittömässä kokemuksessa toissijainen pointsi siihen nähden, että näkee niiden toisten hädän hellittävän, siinä tilanteessa, jossa haluaa auttaa ja koettaa auttaa.
Minua ihmetyttää kerta toisensa jälkeen se, millä voimavaroilla ihmiset onnistuvat pyörittämään elämäänsä vain omaan napaansa tuijottaen. Millaisia tyydytyksiä he lopultakaan voivat saada? Onko heillä oikeasti hyvä olo? Eikö hyvä olo synny jonkun kanssa hymyilemisestä, ei yksin kotona hymyilemisestä?
Askarruttavia seikkoja.