Karaistuneet
#857. Sunnuntai, 2. tammikuuta 2005 klo 21.59.23, kirjoittanut Jani. 6
“Suomalaisen kasvatuksen ihanteena on ollut pitkään lapsi, joka ei valita pienestä. Lasta on mieluummin karaistu kuin lohdutettu. Asenne on syrjäyttänyt lapsen tarpeet saada hoivaa ja turvaa. Lapselle on tärkeintä, että maailmassa on joku, jolle hän on erityinen. - Kun lapsi löytää tämän ihmisen, hän on valmis antamaan rakkauttaan tuhlailevasti. Jokainen tällainen lapsi tuo mukanaan valtavan määrän koko yhteiskuntaa korjaavaa rakkautta, sanoo lastenpsykiatri Jukka Mäkelä. #
Intensiiviseen vuorovaikutukseen perustuvan Theraplay-terapian Suomeen tuonut Mäkelä sanoo, että lapsi kykenee solmimaan merkittävän valikoivan suhteen kolmen-neljän aikuisen kanssa. […] Nämä suhteet opettavat lasta säätelemään omaa stressin hallintaansa.” #
Punainen lanka: Hymystä ja kostetuksesta hyvänolon jälki aivoihin (nimen lihavointi omani) #
Mietin, että onkohan tuohon viimeiseen lauseeseen lipsahtanut ylimääräinen verbi, eli että pitäisikö sen olla joko “opettavat lasta säätelemään omaa stressiään” tai “opettavat lasta hallitsemaan omaa stressiään”. Toisaalta se voi kyllä olla juuri noinkin, kuin tuo on kirjoitettu, jos ajatellaan stressin hallintaa alemman tason mekanismina, joka joko pitää stressin aisoissa tai päästää sen irti, ja säätelyä korkeamman tason prosessina, joka käyttää tätä hallintamekanismia tarkoituksenmukaisesti hyväkseen. #
Kuvan © Suomen Theraplay-yhdistys; lainaus sitaattioikeuden nojalla. #
Katsoin tuon ohjelman uusinnan tänään. Lopussa annettiin linkki Suomen theraplay-yhdistyksen sivuille, ja sieltä puolestaan löytyy linkki takaisin Ylen sivuilla olevaan esittelyvideoon. Tarinat vetäytyneistä lapsista, jotka oppivat tämän menetelmän avulla uudelleen ottamaan kontaktia aikuisiin, olivat todella liikuttavia. Oli myös mukavaa, että Tastula tarttui siihen kysymykseen, joka tietysti minua aina kiinnostaa, kun näitä terapeutteja ja psykiatreja haastatellaan, eli että millainen niiden oma lapsuus on ollut. #
En kyllä edelleenkään jaksa käsittää, että millä ihmeen voimavaroilla ihminen voi jaksaa tehdä jotain noin loputonta työtä, ellei ole uskovainen (niinkuin vaikkapa Tommy Hellsten), sillä päihde-, huume- ja muiden riippuvaisten ja muutoin vaan sairaiden perheiden lapsia tässä maailmassa riittää nähdäkseni loputtomiin; kun yhteen luo yhteyden niin samaan aikaan varmaan viisi uutta tehtaillaan tilalle. Oletan siis tässä tietysti, että työn motivaattorina on se sama tunne, jota minä koen toimimatonta tietokonetta korjatessani, eli että terapeutti näkee näissä vetäytyneissä lapsissa mahdollisuuksia, joiden toteutumisen kätilönä oleminen tuottaa syvän tyydytyksen. #
Toki sen työn tuottaman tyydytyksen määrä sitten on varmasti moninkertainen ja arvo puolestaan monisatakertainen, ellei -tuhatkertainen. Tämä vain siltä varalta, että rinnastukseni karkeus särähti jonkun silmään. #
No, kyllähän auttamistyössä olevien loppuunpalamisesta puhutaan paljon. Kansalaisjärjestöpuolella siitä puhutaan aika vähän, mikä on kyllä aikamoinen epäkohta. En tiedä, onko terapeuttien koulutukseen sisältyvään terapiaan - hehän joutuvat kaikki itse läpikäymään rutosti terapiaa - sisällytetty jokin osuus, jossa käsitellään sitä, ettei koskaan voi auttaa kaikkia hätää kärsiviä.
Kyse on varmaankin samasta riittämättömyyden tunteesta, jonka me muutkin koemme, joskin pienemmässä mittakaavaassa. Kun ei itse voi ostaa niitä kaikkia maailman luomuappelsiineja tukeakseen luomutuotantoa tehokkaasti, eikä ottaa jokaista koditonta kissaa. Se on vain asia, joka on hyväksyttävä. On yllättävää, miten moni itse asiassa palaa loppuun sen kanssa.
Kun Nasu oli juuri tullut meille ja täysi katastrofi koiraksi, aloin jo miettiä seuraavan eläimen pelastamista. Onneksi Kissa tajusi, että olen täysin romahtamaisillani ja yksinkertaisesti kielsi uuden eläimen ottamisen siihen saakka, kunnes Nasu saadaan paijattua kuntoon. Nyt, kun kaikki alkaa olla kunnossa, kykenen toki itsekin tajuamaan, ettemme me voi ottaa tänne kaksioon kaikkia maailman hätää kärsiviä eläimiä. Mutta silloin, kun on hätää ympärillä, eihän siihen voi olla samastumatta, ja silloin katoavat realiteetit aika helposti.
Hassua muuten, miten tarkasti ihmisen kuntouttaminen vastaa aran kissan ja koiran kuntouttamista. Samaa silittämistä ja lähellä pitämistä, rauhoittamista ja rohkaisua. Minusta tuntuu että mind-body -dikotomia iskee todellisella voimallaan vasta nyt, kun perherakenne on eriytynyt ja niin suuri osa kommunikaatiosta ihan virtuaaliavaruuksissa - kosketus, jota tuo dikotomia on kaiken aikaa halveksinut älyä vähempiarvoisena, on tosiaan jäänyt useilta ihmisiltä saamatta, riittävissä mitoin.
Minua ei kyllä ihmetytä niinkään, millä voimavaroilla ihmiset jaksavat tehdä tuollaista työtä, vaan se, miksi ihmiset heittävät voimavarojaan joihinkin hemmetin mainoskampanjoiden ideointeihin tai muuhun hurlumheihin.
Kyllähän jokainen hyvä teko palaa tuhatkertaisena takaisin tekijälleen. Jos ei muussa, niin sopuisassa mielentyyneydessä. Mikään ei tuo niin hyvää oloa kuin se, että on voinut auttaa. Ja silti, auttamisen motiivien ei tarvitse olla itsekkäitä - kuten usein tästä argumentista päätellään edelleen. Prososiaalinen käytös nyt vain hyödyttää muiden lisäksi MYÖS itseä. Mutta se on välittömässä kokemuksessa toissijainen pointsi siihen nähden, että näkee niiden toisten hädän hellittävän, siinä tilanteessa, jossa haluaa auttaa ja koettaa auttaa.
Minua ihmetyttää kerta toisensa jälkeen se, millä voimavaroilla ihmiset onnistuvat pyörittämään elämäänsä vain omaan napaansa tuijottaen. Millaisia tyydytyksiä he lopultakaan voivat saada? Onko heillä oikeasti hyvä olo? Eikö hyvä olo synny jonkun kanssa hymyilemisestä, ei yksin kotona hymyilemisestä?
Askarruttavia seikkoja.
Veloena: “Nyt, kun kaikki alkaa olla kunnossa, kykenen toki itsekin tajuamaan, ettemme me voi ottaa tänne kaksioon kaikkia maailman hätää kärsiviä eläimiä. Mutta silloin, kun on hätää ympärillä, eihän siihen voi olla samastumatta, ja silloin katoavat realiteetit aika helposti.”
Et kuule tiedäkään, miten tuttua tuo minullekin on, siis omien jaksamisen rajojen kadottaminen. Eläimiin en sitä tosin ole suunnannut, sillä olen jo aikoja sitten tehnyt mielessäni sen ratkaisun, että (muut) eläimet jäävät toiseksi, mitä omaan hoivaamisviettini toteuttamiseen tulee. Se, että tämä jaotteluni oli keinotekoinen, valkeni minulle vasta myöhemmin, mikä oli onneksi, sillä jos en olisi näin tehnyt, olisin luultavasti hajonnut jo paljon, paljon aiemmin kuin nyt.
Käytännössä tämä on tarkoittanut juuri sitä silmieni sulkemista, eli en esimerkiksi ole hankkinut itselleni lemmikkiä osin myöskään siitä syystä, etten tulisi muistutetuksi näiden olentojen tarpeiden ja kärsimyksen olemassaolosta inhimillisten rinnalla.
“Hassua muuten, miten tarkasti ihmisen kuntouttaminen vastaa aran kissan ja koiran kuntouttamista. Samaa silittämistä ja lähellä pitämistä, rauhoittamista ja rohkaisua.”
Johtui tästä mieleeni, että ehkäpä ihmisen älyllisistä kyvyistä on lajin selvitymisen kannalta ollut juuri se etu, että vaikka poikasten kasvatus olisikin emotionaalisella puolella mennyt pieleen, se ei ole estänyt kyseistä yksilöä käyttämistä älyä selvitymisen apuna myöhemmässä elämässään. Älyllä on siis voinut jossain määrin kompensoida sosiaalisen eläimen selvitymisen kannalta muutoin niin kriittisten sosiaalisten kykyjen vajavaista kehittymistä.
Tosin tuo Mäkeläkin kyllä vihjasi rivien välissä vähän siihen suuntaan, että rotissa (kuten ihmisissä) emon hoivaa vaille jäämisen vuoksi aggressiivisiksi kehittyneet yksilöt ovat sitä erityisen suureen tarpeeseensa riittävästi saaneiden ohella todennäköisimpiä johtajayksilöitä. Mutta ajattelin itse pikemminkin kädellisiä, ja niitä tutkimusolosuhteissa olleita, orpoja tai pahoinpideltyjä apinanpoikasia, joista ei tule lauman jäseniä millään ilveellä, ja jotka eivät tietenkään sen myötä myöskään selviytyisi luonnossa.
“Kyllähän jokainen hyvä teko palaa tuhatkertaisena takaisin tekijälleen. Jos ei muussa, niin sopuisassa mielentyyneydessä.”
Minun kokemukseni mukaan se on lähinnä niin, että tekemättä jäänyt hyvä teko palaa tuhatkertaisena syyllisyytenä, mutta sen tekemällä saa lähinnä vain helpotuksen sen syyllisyydentunnon välttämisestä, eikä aina sitäkään. Mutta maailma on parempi paikka jos sinun uskosi on omaani vallitsevampi.
“Minua ihmetyttää kerta toisensa jälkeen se, millä voimavaroilla ihmiset onnistuvat pyörittämään elämäänsä vain omaan napaansa tuijottaen.”
Sanopa jo muuta!
“Millaisia tyydytyksiä he lopultakaan voivat saada? Onko heillä oikeasti hyvä olo? Eikö hyvä olo synny jonkun kanssa hymyilemisestä, ei yksin kotona hymyilemisestä?”
Pelkästään mutu-perustein sanoisin, että itsekkään ihmisen hyvänolonkokemukset ovat mitättömiä suhteessa auttamisesta saatavaan tai muutoin vain yhteisesti koettuun hyvään mieleen, mutta sellaisen ihmisen kokemusmaailma on jo hyvin varhain rajoitettu pelkästään tällaiseen itsekkääseen mielihyväntunteeseen, joten hänellä ei muusta ole tietoa eikä kykyä eikä sitä myöten haluakaan kokea sitä.
Hmm. Onkohan ihmistä, joka ei osallistuisi johonkin yhteiseen hyvään? Edes imaginaariseen… eihän toden ja kuvitellun ero nyt ole niin suuri kuin meille uskotellaan jatkuvasti.
Minusta on jotenkin suunnattoman lohdullista tajuta, kuinka pieniä otuksia ihmiset ovat. Ettei voi tehdä kaikkea, pelastaa kaikkia. Samalla: vaikka kuinka mokaisi, kaikki ei mene pirstaleiksi.
Vaikeuksia ymmärtää, miten ihmiset jaksavat valittaa, että eivät viitsi ostaa luomuappelsiineja, koska yhden ihmisen teko ei vaikuta paljon mitään. Eivät viitsi kohdella toisiaan ystävällisesti, eivät viitsi edes hymyillä.
Eivätkö ne pöhköt ymmärrä, että tavallaan se pienuus on suuri etukin? Jos minulle tarjottaisiin tuota kuuluisaa perversiota, jumalan näkökulmaa, josta kaikki asiat näkisi kaikissa mahdollisissa näkökulmissaan, objektiivisesti ja pätevästi arvotettuna, kieltäytyisin kunniasta.
Teoreettisen harrastelun ja maailman tutkimisen ainoa mieli on ehkä siinä, että omaa, hyvin suppeaa ja kankeaa näkökulmaa voi laajentaa ja notkistaa ja tehdä omalta pieneltä tilkultaan maailma vähemmän kitkeräksi. Ehkä näyttää jollekin muullekin, että tästä ja tästä tulee hyvä mieli ja hyvä olo. Ehkä.
Jumalan näkökulma ilman siihen naiivissa arkiajattelussa liitettyä määräysvaltaa olisi täydellisin helvetti, jonka kuvitella saattaa.
Ja tuo määräysvalta - voisiko sitä koskaan kuitenkaan uskoa, että on tavoittanut metafyysisen pluralismin sen radikaaleimmassa muodossa, kaiken ymmärtäen? Eiköhän jo pelkkä tieto ilman määräysvaltaakin jähmettäisi täysin?
Koetanko sanoa jotakin? Kai sen, että riittämättömyydestä ei kannata ottaa pultteja. Se on tosiasia, ja sillä hyvä. Jotenkin tuntuu hedelmällisemmältä keskittyä siihen, mitä saa aikaiseksi, ei siihen, mikä vain roikkuu ja jää tekemättä. Jälkimmäinen synnyttää (ainakin minussa) ainoastaan epätoivoa ja tekee pelokkaaksi uusille haasteille, uusille omaksuttaville faktoille ja näkökulmille. “minusta ei ole mihinkään, koska en tehnyt tekoa x” jähmettää, “ensi kerralla onnistun ja teen x:n” ei.
Joskus on kyllä vaikeaa olla toiveikas ja iloinen. Useimmiten siihen pitää vähän pinnistellä ja ponnistella.
Minua askarruttaa jatkuvasti, mistä kaikki syyllisyydentunteet tulevat? Siitäkö, että meillä on jokin alitajuinen ajatus, että meidän pitäisi olla täydellisiä?
Veloena: “Jumalan näkökulma ilman siihen naiivissa arkiajattelussa liitettyä määräysvaltaa olisi täydellisin helvetti, jonka kuvitella saattaa.”
Joko sinä puhut kokemuksesta, tai sitten olemme lukeneet jotain samaa kirjaa, jonka lukemista minä vain en muista, koska olen ajatellut omaa ajatteluani juuri tuollaisena.
“voisiko sitä koskaan kuitenkaan uskoa, että on tavoittanut metafyysisen pluralismin sen radikaaleimmassa muodossa, kaiken ymmärtäen?”
Meinasin jo kirjoittaa, että minä uskon, mutta ei se ihan niinkään mene. En väitä tietäväni ja ymmärtäväni kaikkea, mutta uskon, että on eräs yksittäinen, intuitiivisen tason tieto, joka on saavutettavissa, ja joka on ikään kuin avain siihen, mikä on kaiken luonto.
“Minua askarruttaa jatkuvasti, mistä kaikki syyllisyydentunteet tulevat? Siitäkö, että meillä on jokin alitajuinen ajatus, että meidän pitäisi olla täydellisiä?”
Ainakin minä pyrin systemaattisesti kiistämään sen, että olisin perfektionisti. Jonkun, oikeastaan useimpien näkökulmasta varmasti olen, mutta väitän itse näkeväni ne, jotka sitä todella ovat, enkä kuulu heihin. Itse pyrin ainoastaan saavuttamaan tietyn minimivaatimustason, jota nähdäkseni muut eivät edes yritä saavuttaa.
Siitä, etten usko edes sen, minusta siis pelkän vähimmäistason saavuttamiseen pystyväni, johtuu se, etten koe olevani elämään oikeutettu ihminen. Toistaiseksi en ole tavannut muitakaan ihmisiä, joiden uskoisin siihen pystyvän.
Tavallaan avain minun persoonaani on ajatus auktoriteettiuskoisesta ilman auktoriteettia. Jumalaa kaipaavasta maailmassa, jossa ei ole jumalaa.
Lapsesta vailla aikuista, johon samaistua.
Eikö ole oikeastaan aika huvittavaa (jollain perverssillä tavalla) kuinka sitä perfektionisminkin pyrkii kiistämään systemaattisesti… kun kuitenkin ehkä epäsystemaattisuus kielisi paremmin siitä, ettei perfektionismi kummittele tämän kaiken takapiruna.
Joo. Tuo on hyvä kiteytys, tuo ettei saavuta vähimmäistasoa ja siksi on ei-oikeutettu. Kuulostaa tutulta. Koetan olla ajattelematta asiaa, mutta juuri tällaisten katastrofiuutisten, kuolemantapausten jne. äärellä törmää aina pakosti tuohon toisenlaiseen suhtautumiseen, joka vallitsee, velloo ja voi hyvin: “Hän ei olisi vielä saanut kuolla, se on niin julmaa, miksi hän meni jo” bla bla bla. Surua väheksymättä - se on harvoja eläimellisiä tunteita, jotka oikeasti voivat sysätä elämää jotenkin fiksumpaan suuntaan - ja kauhulle naureskelematta, minun on aivan sikamaisen vaikeaa tuntea, että joku ihminen olisi oikeutettu olemaan täällä vielä pidempään kuin oli. Oikeutettu ylipäänsä, jollain apriorisella lauseella, olemaan. “Oli tarkoitus, että hän olisi elänyt satavuotiaaksi…” - mitäköhän ihmiset yleensä oikein ajattelevat? Jotain spessu-case-teleologiaa, jokaisen ihmisen kohtaloa olla kuolematon tai ainakin herra paratkoon kuolla arvokkaasti, joka ihminen toisensa jälkeen epäonnistuu surkeasti?
Olemisella on kovin vähän tekemistä oikeutuksen kanssa, mutta se tuntuu ylittävän useimpien ihmisten ajatushorisontin. Kai ihmisyydessä se v-mäisin ongelma onkin se, että me emme tyydy olemiseen vaan haluamme oikeuttaa sen ja tämän. Toiminnan oikeutuksesta - joka on tavallaan järkevä näkökulma - sitten siirrymme jotenkin salamähkäisesti ja sen kummemmin miettimättä luonnonolioiden olemisen oikeutukseen. Vaikeuksiahan siitä seuraa. Ihmiset syntyvät ja kuolevat ilman oikeutusta muidenkin eläinten tavoin. Siihen on vaikeaa sanoa mitään muuta.
Äh, olen luvannut itselleni, etten miettisi tätä asiaa, mutta here we go again. Jotkut ajatukset eivät vain katoa.
Veloena: “Ihmiset syntyvät ja kuolevat ilman oikeutusta muidenkin eläinten tavoin. Siihen on vaikeaa sanoa mitään muuta.”
Vaikeaa on, niin totta tuo on.