marginaali


  The Man is back »

Karaistuneet

#857. Sunnuntai, 2. tammikuuta 2005 klo 21.59.23, kirjoittanut Jani. 6 kommenttia.

“Suo­ma­lai­sen kas­va­tuk­sen ihan­tee­na on ollut pit­kään lap­si, joka ei vali­ta pie­nes­tä. Las­ta on mie­luum­min karais­tu kuin loh­du­tet­tu. Asen­ne on syr­jäyt­tä­nyt lap­sen tar­peet saa­da hoi­vaa ja tur­vaa. Lap­sel­le on tär­kein­tä, että maa­il­mas­sa on joku, jol­le hän on eri­tyi­nen. - Kun lap­si löy­tää tämän ihmi­sen, hän on val­mis anta­maan rak­kaut­taan tuh­lai­le­vas­ti. Jokai­nen täl­lai­nen lap­si tuo muka­naan val­ta­van mää­rän koko yhteis­kun­taa kor­jaa­vaa rak­kaut­ta, sanoo las­tenp­sy­kiat­ri Juk­ka Mäke­lä. #

Inten­sii­vi­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen perus­tu­van The­raplay-tera­pian Suo­meen tuo­nut Mäke­lä sanoo, että lap­si kyke­nee sol­mi­maan mer­kit­tä­vän vali­koi­van suh­teen kol­men-nel­jän aikui­sen kans­sa. […] Nämä suh­teet opet­ta­vat las­ta sää­te­le­mään omaa stres­sin hal­lin­taan­sa.” #

Punai­nen lan­ka: Hymys­tä ja kos­te­tuk­ses­ta hyvä­no­lon jäl­ki aivoi­hin (nimen liha­voin­ti oma­ni) #

Mie­tin, että onko­han tuo­hon vii­mei­seen lausee­seen lip­sah­ta­nut yli­mää­räi­nen ver­bi, eli että pitäi­si­kö sen olla joko “opet­ta­vat las­ta sää­te­le­mään omaa stres­si­ään” tai “opet­ta­vat las­ta hal­lit­se­maan omaa stres­si­ään”. Toi­saal­ta se voi kyl­lä olla juu­ri noin­kin, kuin tuo on kir­joi­tet­tu, jos aja­tel­laan stres­sin hal­lin­taa alem­man tason meka­nis­mi­na, joka joko pitää stres­sin aisois­sa tai pääs­tää sen irti, ja sää­te­lyä kor­keam­man tason pro­ses­si­na, joka käyt­tää tätä hal­lin­ta­me­ka­nis­mia tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti hyväk­seen. #

Theraplay
Kuvan © Suo­men The­raplay-yhdis­tys; lai­naus sitaat­tioi­keu­den nojal­la. #

Kat­soin tuon ohjel­man uusin­nan tänään. Lopus­sa annet­tiin link­ki Suo­men the­raplay-yhdis­tyk­sen sivuil­le, ja siel­tä puo­les­taan löy­tyy link­ki takai­sin Ylen sivuil­la ole­vaan esit­te­ly­vi­deoon. Tari­nat vetäy­ty­neis­tä lap­sis­ta, jot­ka oppi­vat tämän mene­tel­män avul­la uudel­leen otta­maan kon­tak­tia aikui­siin, oli­vat todel­la lii­kut­ta­via. Oli myös muka­vaa, että Tas­tu­la tart­tui sii­hen kysy­myk­seen, joka tie­tys­ti minua aina kiin­nos­taa, kun näi­tä tera­peut­te­ja ja psy­kiat­re­ja haas­ta­tel­laan, eli että mil­lai­nen nii­den oma lap­suus on ollut. #

En kyl­lä edel­leen­kään jak­sa käsit­tää, että mil­lä ihmeen voi­ma­va­roil­la ihmi­nen voi jak­saa teh­dä jotain noin lopu­ton­ta työ­tä, ellei ole usko­vai­nen (niin­kuin vaik­ka­pa Tom­my Hells­ten), sil­lä päih­de-, huu­me- ja mui­den riip­pu­vais­ten ja muu­toin vaan sai­rai­den per­hei­den lap­sia täs­sä maa­il­mas­sa riit­tää näh­däk­se­ni loput­to­miin; kun yhteen luo yhtey­den niin samaan aikaan var­maan vii­si uut­ta teh­tail­laan tilal­le. Ole­tan siis täs­sä tie­tys­ti, että työn moti­vaat­to­ri­na on se sama tun­ne, jota minä koen toi­mi­ma­ton­ta tie­to­ko­net­ta kor­ja­tes­sa­ni, eli että tera­peut­ti näkee näis­sä vetäy­ty­neis­sä lap­sis­sa mah­dol­li­suuk­sia, joi­den toteu­tu­mi­sen käti­lö­nä ole­mi­nen tuot­taa syvän tyy­dy­tyk­sen. #

Toki sen työn tuot­ta­man tyy­dy­tyk­sen mää­rä sit­ten on var­mas­ti monin­ker­tai­nen ja arvo puo­les­taan moni­sa­ta­ker­tai­nen, ellei -tuhat­ker­tai­nen. Tämä vain sil­tä varal­ta, että rin­nas­tuk­se­ni kar­keus säräh­ti jon­kun sil­mään. #

Avainsanat: stressi
« Kaksi tornia vs. vedenpaisumus
•)) 6 kommenttia postaukselle Karaistuneet. ↩
  1. #287. Tiistai, 4. tammikuuta 2005 klo 12.38.55, kirjoittanut Veloena.
    Veloena

    No, kyl­lä­hän aut­ta­mis­työs­sä ole­vien lop­puun­pa­la­mi­ses­ta puhu­taan pal­jon. Kan­sa­lais­jär­jes­tö­puo­lel­la sii­tä puhu­taan aika vähän, mikä on kyl­lä aika­moi­nen epä­koh­ta. En tie­dä, onko tera­peut­tien kou­lu­tuk­seen sisäl­ty­vään tera­pi­aan - hehän jou­tu­vat kaik­ki itse läpi­käy­mään rutos­ti tera­pi­aa - sisäl­ly­tet­ty jokin osuus, jos­sa käsi­tel­lään sitä, ettei kos­kaan voi aut­taa kaik­kia hätää kärsiviä.
    Kyse on var­maan­kin samas­ta riit­tä­mät­tö­myy­den tun­tees­ta, jon­ka me muut­kin koem­me, jos­kin pie­nem­mäs­sä mit­ta­kaa­vaas­sa. Kun ei itse voi ostaa nii­tä kaik­kia maa­il­man luo­muap­pel­sii­ne­ja tukeak­seen luo­mu­tuo­tan­toa tehok­kaas­ti, eikä ottaa jokais­ta kodi­ton­ta kis­saa. Se on vain asia, joka on hyväk­syt­tä­vä. On yllät­tä­vää, miten moni itse asias­sa palaa lop­puun sen kanssa.
    Kun Nasu oli juu­ri tul­lut meil­le ja täy­si kata­stro­fi koi­rak­si, aloin jo miet­tiä seu­raa­van eläi­men pelas­ta­mis­ta. Onnek­si Kis­sa tajusi, että olen täy­sin romah­ta­mai­sil­la­ni ja yksin­ker­tai­ses­ti kiel­si uuden eläi­men otta­mi­sen sii­hen saak­ka, kun­nes Nasu saa­daan pai­jat­tua kun­toon. Nyt, kun kaik­ki alkaa olla kun­nos­sa, kyke­nen toki itse­kin tajua­maan, ettem­me me voi ottaa tän­ne kak­sioon kaik­kia maa­il­man hätää kär­si­viä eläi­miä. Mut­ta sil­loin, kun on hätää ympä­ril­lä, eihän sii­hen voi olla samas­tu­mat­ta, ja sil­loin katoa­vat rea­li­tee­tit aika helposti.
    Has­sua muu­ten, miten tar­kas­ti ihmi­sen kun­tout­ta­mi­nen vas­taa aran kis­san ja koi­ran kun­tout­ta­mis­ta. Samaa silit­tä­mis­tä ja lähel­lä pitä­mis­tä, rau­hoit­ta­mis­ta ja roh­kai­sua. Minus­ta tun­tuu että mind-body -diko­to­mia iskee todel­li­sel­la voi­mal­laan vas­ta nyt, kun per­he­ra­ken­ne on eriy­ty­nyt ja niin suu­ri osa kom­mu­ni­kaa­tios­ta ihan vir­tu­aa­li­ava­ruuk­sis­sa - kos­ke­tus, jota tuo diko­to­mia on kai­ken aikaa hal­vek­si­nut älyä vähem­piar­voi­se­na, on tosi­aan jää­nyt useil­ta ihmi­sil­tä saa­mat­ta, riit­tä­vis­sä mitoin.
    Minua ei kyl­lä ihme­ty­tä niin­kään, mil­lä voi­ma­va­roil­la ihmi­set jak­sa­vat teh­dä tuol­lais­ta työ­tä, vaan se, mik­si ihmi­set heit­tä­vät voi­ma­va­ro­jaan joi­hin­kin hem­me­tin mai­nos­kam­pan­joi­den ideoin­tei­hin tai muu­hun hurlumheihin.
    Kyl­lä­hän jokai­nen hyvä teko palaa tuhat­ker­tai­se­na takai­sin teki­jäl­leen. Jos ei muus­sa, niin sopui­sas­sa mie­len­tyy­ney­des­sä. Mikään ei tuo niin hyvää oloa kuin se, että on voi­nut aut­taa. Ja sil­ti, aut­ta­mi­sen motii­vien ei tar­vit­se olla itsek­käi­tä - kuten usein täs­tä argu­men­tis­ta pää­tel­lään edel­leen. Pro­so­si­aa­li­nen käy­tös nyt vain hyö­dyt­tää mui­den lisäk­si MYÖS itseä. Mut­ta se on välit­tö­mäs­sä koke­muk­ses­sa tois­si­jai­nen point­si sii­hen näh­den, että näkee nii­den tois­ten hädän hel­lit­tä­vän, sii­nä tilan­tees­sa, jos­sa halu­aa aut­taa ja koet­taa auttaa.
    Minua ihme­tyt­tää ker­ta toi­sen­sa jäl­keen se, mil­lä voi­ma­va­roil­la ihmi­set onnis­tu­vat pyö­rit­tä­mään elä­mään­sä vain omaan napaan­sa tui­jot­taen. Mil­lai­sia tyy­dy­tyk­siä he lopul­ta­kaan voi­vat saa­da? Onko heil­lä oikeas­ti hyvä olo? Eikö hyvä olo syn­ny jon­kun kans­sa hymyi­le­mi­ses­tä, ei yksin koto­na hymyilemisestä?
    Askar­rut­ta­via seikkoja.

  2. #288. Tiistai, 4. tammikuuta 2005 klo 17.00.15, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Veloe­na: “Nyt, kun kaik­ki alkaa olla kun­nos­sa, kyke­nen toki itse­kin tajua­maan, ettem­me me voi ottaa tän­ne kak­sioon kaik­kia maa­il­man hätää kär­si­viä eläi­miä. Mut­ta sil­loin, kun on hätää ympä­ril­lä, eihän sii­hen voi olla samas­tu­mat­ta, ja sil­loin katoa­vat rea­li­tee­tit aika helposti.”

    Et kuu­le tie­dä­kään, miten tut­tua tuo minul­le­kin on, siis omien jak­sa­mi­sen rajo­jen kadot­ta­mi­nen. Eläi­miin en sitä tosin ole suun­nan­nut, sil­lä olen jo aiko­ja sit­ten teh­nyt mie­les­sä­ni sen rat­kai­sun, että (muut) eläi­met jää­vät toi­sek­si, mitä omaan hoi­vaa­mis­viet­ti­ni toteut­ta­mi­seen tulee. Se, että tämä jaot­te­lu­ni oli kei­no­te­koi­nen, val­ke­ni minul­le vas­ta myö­hem­min, mikä oli onnek­si, sil­lä jos en oli­si näin teh­nyt, oli­sin luul­ta­vas­ti hajon­nut jo pal­jon, pal­jon aiem­min kuin nyt.

    Käy­tän­nös­sä tämä on tar­koit­ta­nut juu­ri sitä sil­mie­ni sul­ke­mis­ta, eli en esi­mer­kik­si ole hank­ki­nut itsel­le­ni lem­mik­kiä osin myös­kään sii­tä syys­tä, etten tuli­si muis­tu­te­tuk­si näi­den olen­to­jen tar­pei­den ja kär­si­myk­sen ole­mas­sao­los­ta inhi­mil­lis­ten rinnalla.

    “Has­sua muu­ten, miten tar­kas­ti ihmi­sen kun­tout­ta­mi­nen vas­taa aran kis­san ja koi­ran kun­tout­ta­mis­ta. Samaa silit­tä­mis­tä ja lähel­lä pitä­mis­tä, rau­hoit­ta­mis­ta ja rohkaisua.”

    Joh­tui täs­tä mie­lee­ni, että ehkä­pä ihmi­sen älyl­li­sis­tä kyvyis­tä on lajin sel­vi­ty­mi­sen kan­nal­ta ollut juu­ri se etu, että vaik­ka poi­kas­ten kas­va­tus oli­si­kin emo­tio­naa­li­sel­la puo­lel­la men­nyt pie­leen, se ei ole estä­nyt kyseis­tä yksi­löä käyt­tä­mis­tä älyä sel­vi­ty­mi­sen apu­na myö­hem­mäs­sä elä­mäs­sään. Älyl­lä on siis voi­nut jos­sain mää­rin kom­pen­soi­da sosi­aa­li­sen eläi­men sel­vi­ty­mi­sen kan­nal­ta muu­toin niin kriit­tis­ten sosi­aa­lis­ten kyky­jen vaja­vais­ta kehittymistä.

    Tosin tuo Mäke­lä­kin kyl­lä vih­ja­si rivien välis­sä vähän sii­hen suun­taan, että rotis­sa (kuten ihmi­sis­sä) emon hoi­vaa vail­le jää­mi­sen vuok­si aggres­sii­vi­sik­si kehit­ty­neet yksi­löt ovat sitä eri­tyi­sen suu­reen tar­pee­seen­sa riit­tä­väs­ti saa­nei­den ohel­la toden­nä­köi­sim­piä joh­ta­jayk­si­löi­tä. Mut­ta ajat­te­lin itse pikem­min­kin kädel­li­siä, ja nii­tä tut­ki­muso­lo­suh­teis­sa ollei­ta, orpo­ja tai pahoin­pi­del­ty­jä api­nan­poi­ka­sia, jois­ta ei tule lau­man jäse­niä mil­lään ilveel­lä, ja jot­ka eivät tie­ten­kään sen myö­tä myös­kään sel­viy­tyi­si luonnossa.

    “Kyl­lä­hän jokai­nen hyvä teko palaa tuhat­ker­tai­se­na takai­sin teki­jäl­leen. Jos ei muus­sa, niin sopui­sas­sa mielentyyneydessä.”

    Minun koke­muk­se­ni mukaan se on lähin­nä niin, että teke­mät­tä jää­nyt hyvä teko palaa tuhat­ker­tai­se­na syyl­li­syy­te­nä, mut­ta sen teke­mäl­lä saa lähin­nä vain hel­po­tuk­sen sen syyl­li­syy­den­tun­non vält­tä­mi­ses­tä, eikä aina sitä­kään. Mut­ta maa­il­ma on parem­pi paik­ka jos sinun usko­si on omaa­ni vallitsevampi.

    “Minua ihme­tyt­tää ker­ta toi­sen­sa jäl­keen se, mil­lä voi­ma­va­roil­la ihmi­set onnis­tu­vat pyö­rit­tä­mään elä­mään­sä vain omaan napaan­sa tuijottaen.”

    Sano­pa jo muuta!

    “Mil­lai­sia tyy­dy­tyk­siä he lopul­ta­kaan voi­vat saa­da? Onko heil­lä oikeas­ti hyvä olo? Eikö hyvä olo syn­ny jon­kun kans­sa hymyi­le­mi­ses­tä, ei yksin koto­na hymyilemisestä?”

    Pel­käs­tään mutu-perus­tein sanoi­sin, että itsek­kään ihmi­sen hyvä­no­lon­ko­ke­muk­set ovat mität­tö­miä suh­tees­sa aut­ta­mi­ses­ta saa­ta­vaan tai muu­toin vain yhtei­ses­ti koet­tuun hyvään mie­leen, mut­ta sel­lai­sen ihmi­sen koke­mus­maa­il­ma on jo hyvin var­hain rajoi­tet­tu pel­käs­tään täl­lai­seen itsek­kää­seen mie­li­hy­vän­tun­tee­seen, joten hänel­lä ei muus­ta ole tie­toa eikä kykyä eikä sitä myö­ten halua­kaan kokea sitä.

  3. #289. Tiistai, 4. tammikuuta 2005 klo 19.25.25, kirjoittanut Veloena.
    Veloena

    Hmm. Onko­han ihmis­tä, joka ei osal­lis­tui­si johon­kin yhtei­seen hyvään? Edes ima­gi­naa­ri­seen… eihän toden ja kuvi­tel­lun ero nyt ole niin suu­ri kuin meil­le usko­tel­laan jatkuvasti.
    Minus­ta on joten­kin suun­nat­to­man loh­dul­lis­ta taju­ta, kuin­ka pie­niä otuk­sia ihmi­set ovat. Ettei voi teh­dä kaik­kea, pelas­taa kaik­kia. Samal­la: vaik­ka kuin­ka mokai­si, kaik­ki ei mene pirstaleiksi.
    Vai­keuk­sia ymmär­tää, miten ihmi­set jak­sa­vat valit­taa, että eivät viit­si ostaa luo­muap­pel­sii­ne­ja, kos­ka yhden ihmi­sen teko ei vai­ku­ta pal­jon mitään. Eivät viit­si koh­del­la toi­si­aan ystä­väl­li­ses­ti, eivät viit­si edes hymyillä.
    Eivät­kö ne pöh­köt ymmär­rä, että taval­laan se pie­nuus on suu­ri etu­kin? Jos minul­le tar­jot­tai­siin tuo­ta kuu­lui­saa per­ver­sio­ta, juma­lan näkö­kul­maa, jos­ta kaik­ki asiat näki­si kai­kis­sa mah­dol­li­sis­sa näkö­kul­mis­saan, objek­tii­vi­ses­ti ja päte­väs­ti arvo­tet­tu­na, kiel­täy­tyi­sin kunniasta.
    Teo­reet­ti­sen har­ras­te­lun ja maa­il­man tut­ki­mi­sen ainoa mie­li on ehkä sii­nä, että omaa, hyvin sup­pe­aa ja kan­ke­aa näkö­kul­maa voi laa­jen­taa ja not­kis­taa ja teh­dä omal­ta pie­nel­tä til­kul­taan maa­il­ma vähem­män kit­ke­räk­si. Ehkä näyt­tää jol­le­kin muul­le­kin, että täs­tä ja täs­tä tulee hyvä mie­li ja hyvä olo. Ehkä.
    Juma­lan näkö­kul­ma ilman sii­hen naii­vis­sa arkia­jat­te­lus­sa lii­tet­tyä mää­räys­val­taa oli­si täy­del­li­sin hel­vet­ti, jon­ka kuvi­tel­la saattaa.
    Ja tuo mää­räys­val­ta - voi­si­ko sitä kos­kaan kui­ten­kaan uskoa, että on tavoit­ta­nut meta­fyy­si­sen plu­ra­lis­min sen radi­kaa­leim­mas­sa muo­dos­sa, kai­ken ymmär­täen? Eikö­hän jo pelk­kä tie­to ilman mää­räys­val­taa­kin jäh­met­täi­si täysin?
    Koe­tan­ko sanoa jota­kin? Kai sen, että riit­tä­mät­tö­myy­des­tä ei kan­na­ta ottaa pult­te­ja. Se on tosia­sia, ja sil­lä hyvä. Joten­kin tun­tuu hedel­mäl­li­sem­mäl­tä kes­kit­tyä sii­hen, mitä saa aikai­sek­si, ei sii­hen, mikä vain roik­kuu ja jää teke­mät­tä. Jäl­kim­mäi­nen syn­nyt­tää (aina­kin minus­sa) ainoas­taan epä­toi­voa ja tekee pelok­kaak­si uusil­le haas­teil­le, uusil­le omak­sut­ta­vil­le fak­toil­le ja näkö­kul­mil­le. “minus­ta ei ole mihin­kään, kos­ka en teh­nyt tekoa x” jäh­met­tää, “ensi ker­ral­la onnis­tun ja teen x:n” ei.
    Jos­kus on kyl­lä vai­ke­aa olla toi­vei­kas ja iloi­nen. Useim­mi­ten sii­hen pitää vähän pin­nis­tel­lä ja ponnistella.
    Minua askar­rut­taa jat­ku­vas­ti, mis­tä kaik­ki syyl­li­syy­den­tun­teet tule­vat? Sii­tä­kö, että meil­lä on jokin ali­ta­jui­nen aja­tus, että mei­dän pitäi­si olla täydellisiä?

  4. #290. Keskiviikko, 5. tammikuuta 2005 klo 11.53.22, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Veloe­na: “Juma­lan näkö­kul­ma ilman sii­hen naii­vis­sa arkia­jat­te­lus­sa lii­tet­tyä mää­räys­val­taa oli­si täy­del­li­sin hel­vet­ti, jon­ka kuvi­tel­la saattaa.”

    Joko sinä puhut koke­muk­ses­ta, tai sit­ten olem­me luke­neet jotain samaa kir­jaa, jon­ka luke­mis­ta minä vain en muis­ta, kos­ka olen aja­tel­lut omaa ajat­te­lua­ni juu­ri tuollaisena.

    “voi­si­ko sitä kos­kaan kui­ten­kaan uskoa, että on tavoit­ta­nut meta­fyy­si­sen plu­ra­lis­min sen radi­kaa­leim­mas­sa muo­dos­sa, kai­ken ymmärtäen?”

    Mei­na­sin jo kir­joit­taa, että minä uskon, mut­ta ei se ihan niin­kään mene. En väi­tä tie­tä­vä­ni ja ymmär­tä­vä­ni kaik­kea, mut­ta uskon, että on eräs yksit­täi­nen, intui­tii­vi­sen tason tie­to, joka on saa­vu­tet­ta­vis­sa, ja joka on ikään kuin avain sii­hen, mikä on kai­ken luonto.

    “Minua askar­rut­taa jat­ku­vas­ti, mis­tä kaik­ki syyl­li­syy­den­tun­teet tule­vat? Sii­tä­kö, että meil­lä on jokin ali­ta­jui­nen aja­tus, että mei­dän pitäi­si olla täydellisiä?”

    Aina­kin minä pyrin sys­te­maat­ti­ses­ti kiis­tä­mään sen, että oli­sin per­fek­tio­nis­ti. Jon­kun, oikeas­taan useim­pien näkö­kul­mas­ta var­mas­ti olen, mut­ta väi­tän itse näke­vä­ni ne, jot­ka sitä todel­la ovat, enkä kuu­lu hei­hin. Itse pyrin ainoas­taan saa­vut­ta­maan tie­tyn mini­mi­vaa­ti­mus­ta­son, jota näh­däk­se­ni muut eivät edes yri­tä saavuttaa.

    Sii­tä, etten usko edes sen, minus­ta siis pel­kän vähim­mäis­ta­son saa­vut­ta­mi­seen pys­ty­vä­ni, joh­tuu se, etten koe ole­va­ni elä­mään oikeu­tet­tu ihmi­nen. Tois­tai­sek­si en ole tavan­nut mui­ta­kaan ihmi­siä, joi­den uskoi­sin sii­hen pystyvän.

    Taval­laan avain minun per­soo­naa­ni on aja­tus auk­to­ri­teet­tius­koi­ses­ta ilman auk­to­ri­teet­tia. Juma­laa kai­paa­vas­ta maa­il­mas­sa, jos­sa ei ole jumalaa.

    Lap­ses­ta vail­la aikuis­ta, johon samaistua.

  5. #291. Keskiviikko, 5. tammikuuta 2005 klo 12.38.16, kirjoittanut Veloena.
    Veloena

    Eikö ole oikeas­taan aika huvit­ta­vaa (jol­lain per­vers­sil­lä taval­la) kuin­ka sitä per­fek­tio­nis­min­kin pyr­kii kiis­tä­mään sys­te­maat­ti­ses­ti… kun kui­ten­kin ehkä epä­sys­te­maat­ti­suus kie­li­si parem­min sii­tä, ettei per­fek­tio­nis­mi kum­mit­te­le tämän kai­ken takapiruna.
    Joo. Tuo on hyvä kitey­tys, tuo ettei saa­vu­ta vähim­mäis­ta­soa ja sik­si on ei-oikeu­tet­tu. Kuu­los­taa tutul­ta. Koe­tan olla ajat­te­le­mat­ta asi­aa, mut­ta juu­ri täl­lais­ten kata­stro­fi­uu­tis­ten, kuo­le­man­ta­paus­ten jne. äärel­lä tör­mää aina pakos­ti tuo­hon toi­sen­lai­seen suh­tau­tu­mi­seen, joka val­lit­see, vel­loo ja voi hyvin: “Hän ei oli­si vie­lä saa­nut kuol­la, se on niin jul­maa, mik­si hän meni jo” bla bla bla. Surua vähek­sy­mät­tä - se on har­vo­ja eläi­mel­li­siä tun­tei­ta, jot­ka oikeas­ti voi­vat sysä­tä elä­mää joten­kin fik­sum­paan suun­taan - ja kau­hul­le nau­res­ke­le­mat­ta, minun on aivan sika­mai­sen vai­ke­aa tun­tea, että joku ihmi­nen oli­si oikeu­tet­tu ole­maan tääl­lä vie­lä pidem­pään kuin oli. Oikeu­tet­tu yli­pään­sä, jol­lain aprio­ri­sel­la lauseel­la, ole­maan. “Oli tar­koi­tus, että hän oli­si elä­nyt sata­vuo­ti­aak­si…” - mitä­kö­hän ihmi­set yleen­sä oikein ajat­te­le­vat? Jotain spes­su-case-teleo­lo­gi­aa, jokai­sen ihmi­sen koh­ta­loa olla kuo­le­ma­ton tai aina­kin her­ra parat­koon kuol­la arvok­kaas­ti, joka ihmi­nen toi­sen­sa jäl­keen epä­on­nis­tuu surkeasti?
    Ole­mi­sel­la on kovin vähän teke­mis­tä oikeu­tuk­sen kans­sa, mut­ta se tun­tuu ylit­tä­vän useim­pien ihmis­ten aja­tus­ho­ri­son­tin. Kai ihmi­syy­des­sä se v-mäi­sin ongel­ma onkin se, että me emme tyy­dy ole­mi­seen vaan haluam­me oikeut­taa sen ja tämän. Toi­min­nan oikeu­tuk­ses­ta - joka on taval­laan jär­ke­vä näkö­kul­ma - sit­ten siir­rym­me joten­kin sala­mäh­käi­ses­ti ja sen kum­mem­min miet­ti­mät­tä luon­no­no­lioi­den ole­mi­sen oikeu­tuk­seen. Vai­keuk­sia­han sii­tä seu­raa. Ihmi­set syn­ty­vät ja kuo­le­vat ilman oikeu­tus­ta mui­den­kin eläin­ten tavoin. Sii­hen on vai­ke­aa sanoa mitään muuta.
    Äh, olen luvan­nut itsel­le­ni, etten miet­ti­si tätä asi­aa, mut­ta here we go again. Jot­kut aja­tuk­set eivät vain katoa.

  6. #292. Keskiviikko, 5. tammikuuta 2005 klo 21.16.53, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Veloe­na: “Ihmi­set syn­ty­vät ja kuo­le­vat ilman oikeu­tus­ta mui­den­kin eläin­ten tavoin. Sii­hen on vai­ke­aa sanoa mitään muuta.”

    Vai­ke­aa on, niin tot­ta tuo on.

Tämän postauksen kommentointi on suljettu.

  • kesäkuu 2012
  • toukokuu 2012
  • huhtikuu 2012
  • maaliskuu 2012
  • helmikuu 2012
  • tammikuu 2012
  • joulukuu 2011
  • marraskuu 2011
  • lokakuu 2011
  • syyskuu 2011
  • elokuu 2011
  • heinäkuu 2011
  • kesäkuu 2011
  • toukokuu 2011
  • huhtikuu 2011
  • maaliskuu 2011
  • helmikuu 2011
  • tammikuu 2011
  • joulukuu 2010
  • marraskuu 2010
  • lokakuu 2010
  • syyskuu 2010
  • elokuu 2010
  • heinäkuu 2010
  • kesäkuu 2010
  • toukokuu 2010
  • huhtikuu 2010
  • maaliskuu 2010
  • helmikuu 2010
  • tammikuu 2010
  • joulukuu 2009
  • marraskuu 2009
  • lokakuu 2009
  • syyskuu 2009
  • elokuu 2009
  • heinäkuu 2009
  • kesäkuu 2009
  • toukokuu 2009
  • huhtikuu 2009
  • maaliskuu 2009
  • helmikuu 2009
  • tammikuu 2009
  • joulukuu 2008
  • marraskuu 2008
  • lokakuu 2008
  • syyskuu 2008
  • elokuu 2008
  • heinäkuu 2008
  • kesäkuu 2008
  • toukokuu 2008
  • huhtikuu 2008
  • maaliskuu 2008
  • helmikuu 2008
  • tammikuu 2008
  • joulukuu 2007
  • marraskuu 2007
  • lokakuu 2007
  • syyskuu 2007
  • elokuu 2007
  • heinäkuu 2007
  • kesäkuu 2007
  • toukokuu 2007
  • huhtikuu 2007
  • maaliskuu 2007
  • helmikuu 2007
  • tammikuu 2007
  • joulukuu 2006
  • marraskuu 2006
  • lokakuu 2006
  • syyskuu 2006
  • elokuu 2006
  • heinäkuu 2006
  • kesäkuu 2006
  • toukokuu 2006
  • huhtikuu 2006
  • maaliskuu 2006
  • helmikuu 2006
  • tammikuu 2006
  • joulukuu 2005
  • marraskuu 2005
  • lokakuu 2005
  • syyskuu 2005
  • elokuu 2005
  • heinäkuu 2005
  • kesäkuu 2005
  • toukokuu 2005
  • huhtikuu 2005
  • maaliskuu 2005
  • helmikuu 2005
  • tammikuu 2005
  • joulukuu 2004
  • marraskuu 2004
  • lokakuu 2004
  • syyskuu 2004
  • elokuu 2004
  • heinäkuu 2004
  • kesäkuu 2004
  • toukokuu 2004
  • huhtikuu 2004
  • maaliskuu 2004
marginaalin HTML5-moottorina
WordPress 6.9 ja ubudu.
all rights reversed
tietosuojakäytäntö