“Suo­ma­lai­sen kas­va­tuk­sen ihan­tee­na on ollut pit­kään lap­si, joka ei vali­ta pie­nes­tä. Las­ta on mie­luum­min karais­tu kuin loh­du­tet­tu. Asen­ne on syr­jäyt­tä­nyt lap­sen tar­peet saa­da hoi­vaa ja tur­vaa. Lap­sel­le on tär­kein­tä, että maa­il­mas­sa on joku, jol­le hän on eri­tyi­nen. - Kun lap­si löy­tää tämän ihmi­sen, hän on val­mis anta­maan rak­kaut­taan tuh­lai­le­vas­ti. Jokai­nen täl­lai­nen lap­si tuo muka­naan val­ta­van mää­rän koko yhteis­kun­taa kor­jaa­vaa rak­kaut­ta, sanoo las­tenp­sy­kiat­ri Juk­ka Mäke­lä. #

Inten­sii­vi­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen perus­tu­van The­raplay-tera­pian Suo­meen tuo­nut Mäke­lä sanoo, että lap­si kyke­nee sol­mi­maan mer­kit­tä­vän vali­koi­van suh­teen kol­men-nel­jän aikui­sen kans­sa. […] Nämä suh­teet opet­ta­vat las­ta sää­te­le­mään omaa stres­sin hal­lin­taan­sa.” #

Punai­nen lan­ka: Hymys­tä ja kos­te­tuk­ses­ta hyvä­no­lon jäl­ki aivoi­hin (nimen liha­voin­ti oma­ni) #

Mie­tin, että onko­han tuo­hon vii­mei­seen lausee­seen lip­sah­ta­nut yli­mää­räi­nen ver­bi, eli että pitäi­si­kö sen olla joko “opet­ta­vat las­ta sää­te­le­mään omaa stres­si­ään” tai “opet­ta­vat las­ta hal­lit­se­maan omaa stres­si­ään”. Toi­saal­ta se voi kyl­lä olla juu­ri noin­kin, kuin tuo on kir­joi­tet­tu, jos aja­tel­laan stres­sin hal­lin­taa alem­man tason meka­nis­mi­na, joka joko pitää stres­sin aisois­sa tai pääs­tää sen irti, ja sää­te­lyä kor­keam­man tason pro­ses­si­na, joka käyt­tää tätä hal­lin­ta­me­ka­nis­mia tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti hyväk­seen. #

Kuvan © Suo­men The­raplay-yhdis­tys; lai­naus sitaat­tioi­keu­den nojal­la. #

Kat­soin tuon ohjel­man uusin­nan tänään. Lopus­sa annet­tiin link­ki Suo­men the­raplay-yhdis­tyk­sen sivuil­le, ja siel­tä puo­les­taan löy­tyy link­ki takai­sin Ylen sivuil­la ole­vaan esit­te­ly­vi­deoon. Tari­nat vetäy­ty­neis­tä lap­sis­ta, jot­ka oppi­vat tämän mene­tel­män avul­la uudel­leen otta­maan kon­tak­tia aikui­siin, oli­vat todel­la lii­kut­ta­via. Oli myös muka­vaa, että Tas­tu­la tart­tui sii­hen kysy­myk­seen, joka tie­tys­ti minua aina kiin­nos­taa, kun näi­tä tera­peut­te­ja ja psy­kiat­re­ja haas­ta­tel­laan, eli että mil­lai­nen nii­den oma lap­suus on ollut. #

En kyl­lä edel­leen­kään jak­sa käsit­tää, että mil­lä ihmeen voi­ma­va­roil­la ihmi­nen voi jak­saa teh­dä jotain noin lopu­ton­ta työ­tä, ellei ole usko­vai­nen (niin­kuin vaik­ka­pa Tom­my Hells­ten), sil­lä päih­de-, huu­me- ja mui­den riip­pu­vais­ten ja muu­toin vaan sai­rai­den per­hei­den lap­sia täs­sä maa­il­mas­sa riit­tää näh­däk­se­ni loput­to­miin; kun yhteen luo yhtey­den niin samaan aikaan var­maan vii­si uut­ta teh­tail­laan tilal­le. Ole­tan siis täs­sä tie­tys­ti, että työn moti­vaat­to­ri­na on se sama tun­ne, jota minä koen toi­mi­ma­ton­ta tie­to­ko­net­ta kor­ja­tes­sa­ni, eli että tera­peut­ti näkee näis­sä vetäy­ty­neis­sä lap­sis­sa mah­dol­li­suuk­sia, joi­den toteu­tu­mi­sen käti­lö­nä ole­mi­nen tuot­taa syvän tyy­dy­tyk­sen. #

Toki sen työn tuot­ta­man tyy­dy­tyk­sen mää­rä sit­ten on var­mas­ti monin­ker­tai­nen ja arvo puo­les­taan moni­sa­ta­ker­tai­nen, ellei -tuhat­ker­tai­nen. Tämä vain sil­tä varal­ta, että rin­nas­tuk­se­ni kar­keus säräh­ti jon­kun sil­mään. #