“Ihmi­nen kokee elä­män­sä aika­na eri­lai­sia mene­tyk­siä ja luo­pu­mi­sia, jois­ta kuo­le­man aiheut­ta­mat mene­tyk­set ovat usein suu­rim­pia. Mene­tyk­sis­tä aiheu­tu­va suru on siten nor­maa­li ihmi­sen elä­mään kuu­lu­va tun­ne, joka aut­taa ihmis­tä sel­viy­ty­mään mene­tyk­sis­tä […].” #

Aut­taa? Aut­taa?!
Ei kai mene­tyk­ses­sä itses­sään oli­si mitään pahaa, vaan kyl­lä se on se mene­tyk­sen aiheut­ta­ma suru, joka on niin vit­tu­mais­ta, jota ei voi kes­tää, ja jos­ta pitäi­si “sel­viy­tyä”. Ei minul­le aina­kaan ole ole­mas­sa mitään tun­ne­si­säl­töä, jon­ka voi­sin liit­tää sanaan ‘mene­tys’; ainoa tun­ne­si­säl­tö, joka sii­hen hyvin kiin­teäs­ti asso­sioi­tuu, ole­mat­ta kui­ten­kaan se itse, on juu­ri se suru. #

Suru seu­raa mene­tys­tä. Mene­tys on tapah­tu­ma, ehkä kon­kreet­ti­nen­kin, mut­ta ennen kaik­kea mie­len­si­säi­nen. Mene­tys on kes­kei­sen (kog­ni­tii­vi­sen, jos sana täs­sä yhtey­des­sä on oikea) tie­to­ra­ken­teen muut­tu­mi­nen van­hen­tu­neek­si (obso­le­te), käyt­tö­kel­vot­to­mak­si, yhtä kaik­ki tar­peet­to­mak­si. Suru puo­les­taan on se hel­ve­til­li­sen kivul­loi­nen tun­ne, joka mene­tys­tä seu­raa, ja joka on sitä suu­rem­pi, mitä suu­rem­pi on mene­te­tyn tie­to­ra­ken­teen mer­ki­tys ihmi­sen koko minä­ko­ke­muk­ses­sa. #

“Surua pide­tään ylei­ses­ti kiel­tei­se­nä tun­tee­na, mut­ta sii­nä voi­daan näh­dä myös myön­tei­siä piir­tei­tä.” #

No ei todel­la­kaan. #

“Ris­ti­rii­dat, tus­ka, pet­ty­mys ja masen­nus kulut­ta­vat elin­voi­maa ja saat­ta­vat lamaut­taa yksi­lön kehi­tyk­sen, ellei nii­tä voi­te­ta […].” #

Toi­vot­ta­vas­ti “yksi­lön kehi­tyk­sel­lä” täs­sä tar­koi­te­taan jotain muu­ta kuin sitä kehä­pää­tel­mää, että nuo ris­ti­rii­dat, tus­kan, pet­ty­myk­sen ja masen­nuk­sen “voit­ta­nut” yksi­lö on “kehit­ty­neem­pi” kuin sel­lai­nen, joka ei niin ole teh­nyt. Toi­vot­ta­vas­ti sii­nä tar­koi­te­taan sel­lais­ta kehi­tys­tä, jota tapah­tuu var­sin­kin lap­sis­sa ja nuo­ris­sa (ja vähem­män, mut­ta myös aikui­sis­sa). #

“Myön­teis­tä surus­sa voi olla mah­dol­li­suus kyp­sy­mi­seen. Suruun sisäl­tyy rak­kaut­ta, nöy­ryyt­tä ja hyväk­syn­tää, ja sii­nä on kuo­le­man ohel­la myös pal­jon syn­ty­mää […].” #

Voi­han läs­syn läs­syn. #

Ensin­nä­kään suruun ei todel­la­kaan sisäl­ly rak­kaut­ta. Tus­kin rak­kaut­ta voi edes käyt­tää surun kans­sa yhtä vaka­vas­tio­tet­ta­va­na käsit­tee­nä psy­ko­lo­gi­ses­sa teks­tis­sä (lai­nat­tu teks­ti tosin ei sel­lai­nen ole­kaan). Suru on vie­lä koh­tuul­li­sen hel­pos­ti mää­ri­tel­tä­vis­sä jos sitä ver­taa rak­kau­teen, joka on yhtä hor­ju­va käsi­te kuin ‘Juma­la’. #

Jos rak­kaus nyt sit­ten kui­ten­kin ole­te­taan mää­ri­tel­lyk­si vaik­ka­pa osak­si sitä kiin­ty­mys­tä, jota äiti tun­tee las­tan­sa koh­taan, niin mis­sä hel­ve­tis­sä se rak­kaus on siel­lä surus­sa? Surus­sa, jota vaik­ka­pa nyt lap­sen­sa menet­tä­nyt äiti tun­tee, lie­nee kui­ten­kin kyse juu­ri sii­tä, että se rak­kau­den koh­de on haih­tu­nut, ja koko se val­ta­va, äärim­mäi­sen hel­lyy­del­lis­ten ja kai­kin puo­lin posi­tii­vis­ten mie­li­ku­vien raken­nel­ma onkin yhtäk­kiä käy­nyt tar­peet­to­mak­si, sil­lä koko sitä raken­nel­maa kasas­sa pitä­nyt perus­pi­la­ri - lap­si - on pois­sa. #

Alle­vii­vaan tätä siis vie­lä ker­ran: suruun ei sisäl­ly rak­kaut­ta. Suru on (edel­lä ole­tet­tua mää­ri­tel­mää edel­leen käyt­täen) pikem­min­kin rak­kau­den anti­tun­ne, sen rak­kau­den tuhan­nen pi… pirs­ta­leik­si hajoa­mi­sen ja lopul­li­sen kado­tuk­sen aihet­ta­ma tun­ne. #

Toi­sek­seen, eihän tuos­sa vain ole lis­tat­tu ‘nöy­ryyt­tä’ yhte­nä surun hyvis­tä puo­lis­ta? Nöy­ryys ihmi­sen omi­nai­suu­te­na voi olla hyvä (jos­kaan sitä­kään en tuos­ta vain alle­kir­joit­tai­si), mut­ta jos tuos­sa todel­la yri­te­tään väit­tää, että surun tuot­ta­ma nöy­ryys on hyväs­tä, niin minä alan jo epäil­lä kir­joit­ta­jaa usko­vai­sek­si. Aina­kaan minul­la ei oli­si pok­kaa sanoa yhdel­le­kään sure­val­le, että “opit täs­tä nöy­ryyt­tä” - ei edes mah­dol­li­sen surus­ta yli­pää­se­mi­sen jäl­keen. #

Hyväk­syn­tä ei sit­ten kuu­lu suruun, ei mis­sään muo­dos­sa. Suremiseen se kuu­luu, vii­mei­se­nä vai­hee­na sii­hen pro­jek­tiin, joka täs­sä­kin jutus­sa mai­ni­taan myö­hem­min, ja joka on eri asia kuin suru koet­tu­na tun­tee­na. #

Se, että suruun sisäl­tyy “kuo­le­man ohel­la myös pal­jon syn­ty­mää” onkin sit­ten jo ihan Seu­ra-leh­des­tä revit­tyä filo­so­foin­tia. #

“Ymmär­tä­mäl­lä kuo­le­ma osak­si elä­mää suru voi­daan hyväk­syä vas­tauk­se­na mene­tyk­seen, ja tämä voi joh­taa per­soo­nal­li­seen kas­vuun […].” #

Yhtä vähän kuin rak­kaus tai syn­ty­mä on osa surua on kuo­le­ma osa elä­mää. Kuo­le­ma, exi­tus, on elä­män lop­pu­mi­nen. Kyse lie­nee mää­rit­te­lyis­tä, mut­ta mää­rit­te­lyä hämär­tä­vil­lä kik­kai­luil­la ei sure­via aute­ta. Jos ‘elä­mäl­lä’ täs­sä ei tar­koi­te­ta sitä tilaa, jos­sa eliö on kuo­le­maan­sa saak­ka, vaan sitä todel­li­suus­kä­si­tys­tä, jos­sa kukin elää, niin koko “kuo­le­ma on osa elä­mää” -totea­mus on mer­ki­tyk­sel­tään yhtä tyh­jä ja mene­tyk­sen hyväk­sy­mi­sel­le yhtä vähän avuk­si kuin totea­mus “maa­liin­tu­lo on osa kisaa”. Kenel­lä­kään ei lie­ne sii­tä mitään epäi­lys­tä. #

Mitä tar­koit­taa surun hyväk­sy­mi­nen “vas­tauk­se­na mene­tyk­seen”? Tar­koit­taa­ko se sen hyväk­sy­mis­tä, mitä juu­ri tuol­la edel­lä kuvai­lin eli, että suru on mene­tys­tä seu­raa­va tun­ne­reak­tio? Sen­hän minä hyväk­syn kyl­lä. Minä­hän vai­vau­duin sen jopa mää­rit­te­le­mään­kin sel­keäs­ti ja yksi­kä­sit­tei­ses­ti, toi­sin kuin alku­puo­len lai­nauk­sen alku­pe­räi­nen kir­joit­ta­ja. #

Minun täy­tyy teh­dä tosi kau­as mene­viä ole­tuk­sia kir­joit­ta­jan tar­koi­tuk­sis­ta, mut­ta jos hän nyt tuol­la tar­koit­taa sitä, että surus­ta pää­see yli, kun sen hyväk­syy, niin saat­tai­sin ehkä olla samaa miel­tä. Tosin en sit­ten­kään tie­dä, mitä olen­nais­ta uut­ta tie­toa se tuo sii­hen näh­den, että hyväk­sy­mi­nen on sure­mi­sen vii­mei­nen vai­he. Kei­no­ja pääs­tä sure­mis­pro­jek­tin masen­nus­vai­hees­ta hyväk­sy­mis­vai­hee­seen minä en vie­lä­kään mis­sään näe. #

Toi­saal­ta minä tun­nun ole­van yhtä aikaa masen­nuk­sen kans­sa jumis­sa myös viha-vai­hees­sa. Tai sit­ten minun tapauk­ses­sa­ni ei ole edes kyse suru­pro­jek­tis­ta vaan viha-masen­nus-pro­ses­sis­ta. Päät­ty­mät­tö­mäs­tä viha-masen­nus-pro­ses­sis­ta. #

Läh­de: Hilk­ka Laak­so, Mari­ta Pau­no­nen-Ilmo­nen: Äidin suru (kir­jas­to­käyt­töön rajoi­tet­tu PDF;
Lää­kä­ri­leh­ti 2/2005) #