Äidin suru
#883. Sunnuntai, 16. tammikuuta 2005 klo 1.00.32, kirjoittanut Jani. 6
“Ihminen kokee elämänsä aikana erilaisia menetyksiä ja luopumisia, joista kuoleman aiheuttamat menetykset ovat usein suurimpia. Menetyksistä aiheutuva suru on siten normaali ihmisen elämään kuuluva tunne, joka auttaa ihmistä selviytymään menetyksistä […].” #
Auttaa? Auttaa?!
Ei kai menetyksessä itsessään olisi mitään pahaa, vaan kyllä se on se menetyksen aiheuttama suru, joka on niin vittumaista, jota ei voi kestää, ja josta pitäisi “selviytyä”. Ei minulle ainakaan ole olemassa mitään tunnesisältöä, jonka voisin liittää sanaan ‘menetys’; ainoa tunnesisältö, joka siihen hyvin kiinteästi assosioituu, olematta kuitenkaan se itse, on juuri se suru. #
Suru seuraa menetystä. Menetys on tapahtuma, ehkä konkreettinenkin, mutta ennen kaikkea mielensisäinen. Menetys on keskeisen (kognitiivisen, jos sana tässä yhteydessä on oikea) tietorakenteen muuttuminen vanhentuneeksi (obsolete), käyttökelvottomaksi, yhtä kaikki tarpeettomaksi. Suru puolestaan on se helvetillisen kivulloinen tunne, joka menetystä seuraa, ja joka on sitä suurempi, mitä suurempi on menetetyn tietorakenteen merkitys ihmisen koko minäkokemuksessa. #
“Surua pidetään yleisesti kielteisenä tunteena, mutta siinä voidaan nähdä myös myönteisiä piirteitä.” #
No ei todellakaan. #
“Ristiriidat, tuska, pettymys ja masennus kuluttavat elinvoimaa ja saattavat lamauttaa yksilön kehityksen, ellei niitä voiteta […].” #
Toivottavasti “yksilön kehityksellä” tässä tarkoitetaan jotain muuta kuin sitä kehäpäätelmää, että nuo ristiriidat, tuskan, pettymyksen ja masennuksen “voittanut” yksilö on “kehittyneempi” kuin sellainen, joka ei niin ole tehnyt. Toivottavasti siinä tarkoitetaan sellaista kehitystä, jota tapahtuu varsinkin lapsissa ja nuorissa (ja vähemmän, mutta myös aikuisissa). #
“Myönteistä surussa voi olla mahdollisuus kypsymiseen. Suruun sisältyy rakkautta, nöyryyttä ja hyväksyntää, ja siinä on kuoleman ohella myös paljon syntymää […].” #
Voihan lässyn lässyn. #
Ensinnäkään suruun ei todellakaan sisälly rakkautta. Tuskin rakkautta voi edes käyttää surun kanssa yhtä vakavastiotettavana käsitteenä psykologisessa tekstissä (lainattu teksti tosin ei sellainen olekaan). Suru on vielä kohtuullisen helposti määriteltävissä jos sitä vertaa rakkauteen, joka on yhtä horjuva käsite kuin ‘Jumala’. #
Jos rakkaus nyt sitten kuitenkin oletetaan määritellyksi vaikkapa osaksi sitä kiintymystä, jota äiti tuntee lastansa kohtaan, niin missä helvetissä se rakkaus on siellä surussa? Surussa, jota vaikkapa nyt lapsensa menettänyt äiti tuntee, lienee kuitenkin kyse juuri siitä, että se rakkauden kohde on haihtunut, ja koko se valtava, äärimmäisen hellyydellisten ja kaikin puolin positiivisten mielikuvien rakennelma onkin yhtäkkiä käynyt tarpeettomaksi, sillä koko sitä rakennelmaa kasassa pitänyt peruspilari - lapsi - on poissa. #
Alleviivaan tätä siis vielä kerran: suruun ei sisälly rakkautta. Suru on (edellä oletettua määritelmää edelleen käyttäen) pikemminkin rakkauden antitunne, sen rakkauden tuhannen pi… pirstaleiksi hajoamisen ja lopullisen kadotuksen aihettama tunne. #
Toisekseen, eihän tuossa vain ole listattu ‘nöyryyttä’ yhtenä surun hyvistä puolista? Nöyryys ihmisen ominaisuutena voi olla hyvä (joskaan sitäkään en tuosta vain allekirjoittaisi), mutta jos tuossa todella yritetään väittää, että surun tuottama nöyryys on hyvästä, niin minä alan jo epäillä kirjoittajaa uskovaiseksi. Ainakaan minulla ei olisi pokkaa sanoa yhdellekään surevalle, että “opit tästä nöyryyttä” - ei edes mahdollisen surusta ylipääsemisen jälkeen. #
Hyväksyntä ei sitten kuulu suruun, ei missään muodossa. Suremiseen se kuuluu, viimeisenä vaiheena siihen projektiin, joka tässäkin jutussa mainitaan myöhemmin, ja joka on eri asia kuin suru koettuna tunteena. #
Se, että suruun sisältyy “kuoleman ohella myös paljon syntymää” onkin sitten jo ihan Seura-lehdestä revittyä filosofointia. #
“Ymmärtämällä kuolema osaksi elämää suru voidaan hyväksyä vastauksena menetykseen, ja tämä voi johtaa persoonalliseen kasvuun […].” #
Yhtä vähän kuin rakkaus tai syntymä on osa surua on kuolema osa elämää. Kuolema, exitus, on elämän loppuminen. Kyse lienee määrittelyistä, mutta määrittelyä hämärtävillä kikkailuilla ei surevia auteta. Jos ‘elämällä’ tässä ei tarkoiteta sitä tilaa, jossa eliö on kuolemaansa saakka, vaan sitä todellisuuskäsitystä, jossa kukin elää, niin koko “kuolema on osa elämää” -toteamus on merkitykseltään yhtä tyhjä ja menetyksen hyväksymiselle yhtä vähän avuksi kuin toteamus “maaliintulo on osa kisaa”. Kenelläkään ei liene siitä mitään epäilystä. #
Mitä tarkoittaa surun hyväksyminen “vastauksena menetykseen”? Tarkoittaako se sen hyväksymistä, mitä juuri tuolla edellä kuvailin eli, että suru on menetystä seuraava tunnereaktio? Senhän minä hyväksyn kyllä. Minähän vaivauduin sen jopa määrittelemäänkin selkeästi ja yksikäsitteisesti, toisin kuin alkupuolen lainauksen alkuperäinen kirjoittaja. #
Minun täytyy tehdä tosi kauas meneviä oletuksia kirjoittajan tarkoituksista, mutta jos hän nyt tuolla tarkoittaa sitä, että surusta pääsee yli, kun sen hyväksyy, niin saattaisin ehkä olla samaa mieltä. Tosin en sittenkään tiedä, mitä olennaista uutta tietoa se tuo siihen nähden, että hyväksyminen on suremisen viimeinen vaihe. Keinoja päästä suremisprojektin masennusvaiheesta hyväksymisvaiheeseen minä en vieläkään missään näe. #
Toisaalta minä tunnun olevan yhtä aikaa masennuksen kanssa jumissa myös viha-vaiheessa. Tai sitten minun tapauksessani ei ole edes kyse suruprojektista vaan viha-masennus-prosessista. Päättymättömästä viha-masennus-prosessista. #
Lähde: Hilkka Laakso, Marita Paunonen-Ilmonen: Äidin suru (kirjastokäyttöön rajoitettu PDF;
Lääkärilehti 2/2005) #
“Surussa on mahdollisuus kypsymiseen” nosti minun karvani pystyyn. Mitä hyötyä tuollaisen sanomisesta on kellekään? Ihminen joka suree ei siitä hyödy, ihmiselle joka ei sure se ei merkitse mitään. Surussa on mahdollisuus kypsymiseen siinä samassa mielessä kuin kaikessa muussakin tämän elämän aikana. Myös onnessa on mahdollisuus kypsymiseen. Ja kivussa ja kateudessa. Missä ei ole?
Ruodit siinä määrin älykkäästi alkuperäistä artikkelia (no, minä nyt en ole siitä lukenut kuin nuo tarjoamasi katkelmat) että saisivat sen kirjoittajat eksyä tänne ja lukea.