Psykoanalyysi on perseestä
#914. Maanantai, 24. tammikuuta 2005 klo 13.30.10, kirjoittanut Jani. 0
“Potilaat, joiden on vaikeata kokea yllätyksellisyyttä, ennakoivat etukäteen psykoterapeutin kaikki mahdolliset osoittamiset ja tulkinnat. #
Näitä potilaita on Reikin mukaan vaikeata auttaa, koska heidän rakentava uteliaisuutensa on hyvin estynyttä ja puutteellista. Koska nämä potilaat pelkäävät yllätyksellisyyden ja välittömyyden herättämää ahdistusta ja riemua, he kontrolloivat sisäistä maailmaansa niin, ettei siihen mahdu uuden oppimista eikä välitöntä yllättymistä. Näiden ihmisten on vaikeata sietää tietämättömyyden aiheuttamaa epävarmuutta.” #
Kaj J. Davidkin: Huumorin merkitys psykoterapiassa.
Ritva Pölönen, Terttu Sitolahti (toim.). 2003. Ryhmä hoitaa - teoriaa ja käytäntöä. s. 272-273
Helsinki: Yliopistopaino. #
Kerrankin kokonainen kappale minusta, lukuunottamatta “rakentavan uteliaisuuden puutetta” ja “riemun pelkoa”, jotka ovat silkkaa terapiasta hyötymättömän “potilaan” halveksumista. Käytän tässä paljon lainausmerkkejä, koska psykoanalyysin kieli on juuri tällä tavalla täynnä yhtä naurettavaa terminologista itsetehostusta ja -suojelua kuin minkä tahansa muunkin huuhaahoidon kieli. #
Mielenkiintoista, että terapeutin “osoittamiset” ja “tulkinnat”, joiden muka pitäisi auttaa “potilasta”, ovatkin yhtäkkiä tehottomia, jos tämä tietää samat asiat jo entuudestaan. Tehottomiahan ne silloin varmasti ovat, mutta sehän ei ole mikään “potilaassa” oleva vika, vaan päin vastoin, psykoanalyyttisen terapian heikkous. Jos parantavan metodin ytimessä on “potilaalle” tarjottava tieto, kokemukset, joita tällä ei entuudestaan oleteta olevan, terapeutin ja terapoitavan ero on vain tiedon määrä, eikä mikään takaa sitä, että nostamalla terapoitavan tiedon määrä samalle tasolle terapeutin kanssa tämä olisi sen turvin jatkossa turvassa siltä hajoamiskokemukselta, jonka vuoksi on terapiaan hakeutunut. #
Jos terapeutti ei kykene tarjoamaan “potilaalle” uusia näkökulmia, ei terapiasta ole apua. Jos taas terapeutti kykenee siihen, “potilas” saa näiden uusien näkökulmien avulla vain terapeutin vastustuskyvyn tai kestävyyden hänen tähänastisille, omille kyvyilleen ylivoimaisiksi koituneille psyykkisille haasteille. Terapeuttikin on kuitenkin vain ihminen, eivätkä hänenkään keinonsa, vaikka “potilaan” keinoja paremmat olisivatkin, ole voittamattomia, vaan niilläkin on varmasti oma murtumispisteensä. Pahimmassa tapauksessa terapeutin antamat keinot ovat jopa “potilaan” omia, aiempia keinoja heikompia, jolloin potilas lähtee pelkästä uusien keinojen löytämisen riemusta “valaistuneena” takaisin maailmaan alkuperäisiä lähtökohtiaan heikommin haasteisiin varustettuna. #
Riemu sinänsä ei ole pelättävää, mutta pelkällä uusien keinojen löytämisen riemulla ei maailmassa pitkälle pötkitä, ellei satu käymään erityisen hyvä tuuri. #