“Poti­laat, joi­den on vai­kea­ta kokea yllä­tyk­sel­li­syyt­tä, enna­koi­vat etu­kä­teen psy­ko­te­ra­peu­tin kaik­ki mah­dol­li­set osoit­ta­mi­set ja tul­kin­nat. #

Näi­tä poti­lai­ta on Rei­kin mukaan vai­kea­ta aut­taa, kos­ka hei­dän raken­ta­va ute­liai­suu­ten­sa on hyvin esty­nyt­tä ja puut­teel­lis­ta. Kos­ka nämä poti­laat pel­kää­vät yllä­tyk­sel­li­syy­den ja välit­tö­myy­den herät­tä­mää ahdis­tus­ta ja rie­mua, he kont­rol­loi­vat sisäis­tä maa­il­maan­sa niin, ettei sii­hen mah­du uuden oppi­mis­ta eikä väli­tön­tä yllät­ty­mis­tä. Näi­den ihmis­ten on vai­kea­ta sie­tää tie­tä­mät­tö­myy­den aiheut­ta­maa epä­var­muut­ta.” #

Kaj J. David­kin: Huu­mo­rin mer­ki­tys psykoterapiassa.
Rit­va Pölö­nen, Tert­tu Sito­lah­ti (toim.). 2003. Ryh­mä hoi­taa - teo­ri­aa ja käy­tän­töä. s. 272-273
Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no. #

Ker­ran­kin koko­nai­nen kap­pa­le minus­ta, lukuu­not­ta­mat­ta “raken­ta­van ute­liai­suu­den puu­tet­ta” ja “rie­mun pel­koa”, jot­ka ovat silk­kaa tera­pias­ta hyö­ty­mät­tö­män “poti­laan” hal­vek­su­mis­ta. Käy­tän täs­sä pal­jon lai­naus­merk­ke­jä, kos­ka psy­koa­na­lyy­sin kie­li on juu­ri täl­lä taval­la täyn­nä yhtä nau­ret­ta­vaa ter­mi­no­lo­gis­ta itse­te­hos­tus­ta ja -suo­je­lua kuin min­kä tahan­sa muun­kin huu­haa­hoi­don kie­li. #

Mie­len­kiin­tois­ta, että tera­peu­tin “osoit­ta­mi­set” ja “tul­kin­nat”, joi­den muka pitäi­si aut­taa “poti­las­ta”, ovat­kin yhtäk­kiä tehot­to­mia, jos tämä tie­tää samat asiat jo entuu­des­taan. Tehot­to­mia­han ne sil­loin var­mas­ti ovat, mut­ta sehän ei ole mikään “poti­laas­sa” ole­va vika, vaan päin vas­toin, psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian heik­kous. Jos paran­ta­van meto­din yti­mes­sä on “poti­laal­le” tar­jot­ta­va tie­to, koke­muk­set, joi­ta täl­lä ei entuu­des­taan ole­te­ta ole­van, tera­peu­tin ja tera­poi­ta­van ero on vain tie­don mää­rä, eikä mikään takaa sitä, että nos­ta­mal­la tera­poi­ta­van tie­don mää­rä samal­le tasol­le tera­peu­tin kans­sa tämä oli­si sen tur­vin jat­kos­sa tur­vas­sa sil­tä hajoa­mis­ko­ke­muk­sel­ta, jon­ka vuok­si on tera­pi­aan hakeu­tu­nut. #

Jos tera­peut­ti ei kyke­ne tar­joa­maan “poti­laal­le” uusia näkö­kul­mia, ei tera­pias­ta ole apua. Jos taas tera­peut­ti kyke­nee sii­hen, “poti­las” saa näi­den uusien näkö­kul­mien avul­la vain tera­peu­tin vas­tus­tus­ky­vyn tai kes­tä­vyy­den hänen tähä­nas­ti­sil­le, omil­le kyvyil­leen yli­voi­mai­sik­si koi­tu­neil­le psyyk­ki­sil­le haas­teil­le. Tera­peut­ti­kin on kui­ten­kin vain ihmi­nen, eivät­kä hänen­kään kei­non­sa, vaik­ka “poti­laan” kei­no­ja parem­mat oli­si­vat­kin, ole voit­ta­mat­to­mia, vaan niil­lä­kin on var­mas­ti oma mur­tu­mis­pis­teen­sä. Pahim­mas­sa tapauk­ses­sa tera­peu­tin anta­mat kei­not ovat jopa “poti­laan” omia, aiem­pia kei­no­ja hei­kom­pia, jol­loin poti­las läh­tee pel­käs­tä uusien kei­no­jen löy­tä­mi­sen rie­mus­ta “valais­tu­nee­na” takai­sin maa­il­maan alku­pe­räi­siä läh­tö­koh­ti­aan hei­kom­min haas­tei­siin varus­tet­tu­na. #

Rie­mu sinän­sä ei ole pelät­tä­vää, mut­ta pel­käl­lä uusien kei­no­jen löy­tä­mi­sen rie­mul­la ei maa­il­mas­sa pit­käl­le pöt­ki­tä, ellei satu käy­mään eri­tyi­sen hyvä tuu­ri. #