Tar­tun här­kää sar­vis­ta ja kuo­len luul­ta­vas­ti sii­tä hyväs­tä kur­jan kuo­le­man. Mut­ta niin­hän meis­tä jokai­nen. #

poika: Miksi sä teet tän mulle?
tyttö: Ai miten niin sulle? Ei se ole sulta pois."

Tämä oli siis Mene­vit­tu Mom­ba­saan -elo­ku­vas­ta peräi­sin ole­va lai­naus, jon­ka poi­min Tyl­syy­den mul­ti­hui­pen­nuk­ses­ta. Tilan­ne on se, että tyt­tö on juu­ri kuset­ta­nut kuo­le­man­sai­ras­ta poi­kays­tä­vään­sä niin sano­tus­ti anta­mal­la toi­sel­le syö­pä­po­ti­laal­le. #

Örrk! Hyi­vit­tusaa­ta­na­hel­ve­tin­per­ke­le. Minul­le val­ke­ni tämä okset­ta­va juo­nen­kään­ne tuos­ta elo­ku­vas­ta vas­ta vähän aikaa sit­ten, ja var­sin­kin se, että minua itseä­ni oli aiem­min kuse­tet­tu sen suh­teen, kun minä jo sil­loin mei­na­sin hypä­tä par­vek­keel­ta kun aavis­te­lin, että jota­kin noin sai­ras­ta sii­nä oli. Minä itse­kin olin sil­loin vie­lä enem­män sai­ras kuin nyt, mut­ta en sil­ti­kään ollut noin sai­ras. Enkä nyt puhu leu­ke­mias­ta. #

Minus­ta tuo voi­si ihan hyvin jat­kua seu­raa­val­la taval­la: #

poi­ka: BLAM! (mäjäyt­tää tyt­töä naa­maan niin, että veri turs­kah­taa)
tyt­tö: Mik­si sä teet tämän mul­le?
poi­ka: Ai miten niin sul­le? Ei se ole sul­ta pois. SLLLAASHH! (viil­tää pit­kään ja syväl­tä) #

Perus­te­lut ovat mie­les­tä­ni tasan yhtä jär­ke­vät. #

Itse asias­sa minä saat­tai­sin jopa pitää tuos­ta elo­ku­vas­ta, jos se jat­kui­si noin. #

Kävin kau­pas­sa. Spar-kau­pan pihal­la kave­ri tar­jo­si minul­le banaa­nia. Kiel­täy­dyin seu­raa­vis­ta syis­tä: #

• Minul­la oli molem­mat kädet val­miik­si täynnä.
• Maha­ni ruu­kaa men­nä banaa­nis­ta sekaisin.
• Sil­lä kave­ril­la, joka banaa­nia tar­jo­si, on tapa­na puhel­la itsek­seen isoon ääneen.

Tar­ken­net­ta­koon vii­meis­tä koh­taa sil­tä osin, että minul­la ei noin ylei­ses­tiot­taen ole mitään itsek­seen puhe­le­via ihmi­siä vas­taan, ja täs­sä­kin tapauk­ses­sa kiel­täy­ty­mi­se­ni oli mah­dol­li­sim­man koh­te­lias, jos­kin myös tiuk­ka. #

Sel­lai­nen käy­tös kui­ten­kin ker­too minul­le, että todel­li­suus­kä­si­tyk­sem­me tämän kave­rin kans­sa ovat jos­sain mää­rin poik­kea­via. Minun todel­li­suu­des­sa­ni on mah­dol­lis­ta, että hänen todel­li­suu­des­saan olen­kin tosia­sias­sa kol­mi­sil­mäi­nen blo­gaa­ja Maa-pla­nee­tal­ta, ja kir­jaan vakoo­jan tavoin ylös kai­ken­lais­ta näke­mää­ni. Niin­pä hän voi kat­soa tar­peel­li­sek­si vaik­ka­pa myr­kyt­tää minut, kos­ka olen hänel­le poten­ti­aa­li­nen uhka. Lähin­nä täs­tä syys­tä olen ihan tyy­ty­väi­nen, että kiel­täy­dyin, vaik­ka siis edel­leen­kään en koe hän­tä uhka­na, eikä minul­la siten ole mitään hän­tä tai mui­ta hänen kal­tai­si­aan vas­taan. #

One Stab: Some people hear their own inner voices with great clear­ness and they live by what they hear. Such people beco­me crazy, but they beco­me legends. #

IMDb: Memo­rable quo­tes for Into­hi­mon tuu­let #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]2011-07-24 17:01[/klo] 22.7.2007 14:10 Vii­la­sin lauset­ta (Sil­lä samal­la kave­ril­la → Sil­lä kave­ril­la). Nyky­ai­kais­tin tyy­liä. Lin­ki­tin Legends of the Fallin Wikipediaan.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]2011-07-24 17:01[/klo] Linkkipäivitystä.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

Jul­kai­sen alla Kat­ja Sol­lan luval­la hänel­tä säh­kö­pos­tit­se saa­maa­ni vas­ti­neen palaut­tee­seen, jon­ka lähe­tin taan­noin Ava­ran luon­non ohjel­man­han­kin­taan. #

Sub­ject:	Ava­ra luonto
From:	[Kat­ja Solla]
Date:	Fri, 7 Jan 2005 10:24:15 +0200
To:	jani@mummila.net

Hei, #

Kii­tos aja­tuk­sel­la kir­joi­te­tus­ta palaut­tees­ta! Vas­taan jou­lu­lo­man takia vas­ta nyt eli kovas­ti myö­häs­sä. #

Täs­sä muu­ta­ma kom­ment­ti: #

- Ihmi­sen osuus luon­to­do­ku­men­teis­sa koros­tuu, kos­ka se on nyt kan­sain­vä­li­sen tar­jon­nan tren­di. Tren­diä luo­vat ohjel­mien isot tuot­ta­jat eli rahoit­ta­jat (BBC, Disco­ve­ry, Natio­nal Geo­grap­hic jne.). Vii­mei­set uuti­set ker­to­vat, että nämä pää­tuot­ta­jat ovat osit­tain palaa­mas­sa perin­tei­sem­mäl­le lin­jal­le, jos­sa ihmi­sen roo­li ei niin koros­tu. Koi­tan luo­via valin­nois­sa­ni niin, että Ava­ran luon­non pää­osas­sa on aina eläin- tai eliö­la­ji tai luon­no­nym­pä­ris­tö, ei ihmi­nen. Samal­la olen sitä miel­tä, että ihmi­sen muka­nao­lo luon­to­do­ku­men­tis­sa voi teh­dä samas­tu­mi­sen kat­so­jal­le hel­pom­mak­si. Esi­merk­ki­nä vaik­ka David Atten­bo­rough… #

- Kun kir­joi­tan raa­kuuk­sien ja draa­man vält­tä­mi­ses­tä, tar­koi­tan nii­den kei­no­te­kois­ta ja itsei­sar­vois­ta käyt­töä. Sitä esiin­tyy minul­le tule­vas­sa tar­jon­nas­sa todel­la pal­jon. Perus­asias­ta olen kans­sa­si yhtä miel­tä: Pedois­ta tai nii­den saa­liis­ta ei voi ker­toa ilman saa­lis­tus- ja raa­te­lu­ku­via. Sil­tä osin lin­ja ei ole muut­tu­mas­sa. #

Kii­tok­set myös kii­tok­sis­ta. Toi­vot­ta­vas­ti viih­dyt jat­kos­sa­kin Ava­ran luon­non paris­sa. #

Par­hain ter­vei­sin #

Kat­ja Sol­la
Yle ohjel­ma­han­kin­ta #

Vai­kut­taa siis sil­tä, että näis­sä minul­le ongel­mal­li­sis­sa ohjel­ma­va­lin­nan koh­dis­sa on kyse juu­ri tren­deis­tä tar­jon­nas­sa, kuten vähän epäi­lin­kin. Lisäk­si esi­mer­kik­si Atten­bo­rough’n ohjel­mien tapai­nen ‘ohjel­man isän­nän’ muka­nao­lo ei minua häi­rit­se vähää­kään, aina­kaan, jos se isän­tä on juu­ri Atten­bo­rough’n tavoin piin­ko­va ammat­ti­lai­nen ja sil­ti vie­hät­tä­vän poi­ka­mai­ses­ti innos­tu­nut asias­taan. Onko­han muu­ten kuu­naan näh­ty luon­to-ohjel­maa, jos­sa oli­si isän­nän sijas­ta emän­tä? En aina­kaan itse muis­ta näh­nee­ni. #

Surul­lis­ta kuul­la, että raa­te­lu­ku­vien kar­sin­nas­sa­kin on kyse, kuten pel­kä­sin­kin, ongel­mas­ta tar­jon­nas­sa eikä uudes­ta lin­jauk­ses­ta. Se ker­too juu­ri sii­tä häi­riin­ty­nees­tä, vää­rän­lai­ses­ta jul­muu­den ihan­noi­mi­ses­ta, jol­la ei ole mitään teke­mis­tä luon­non ja vil­lie­läin­ten elä­män lai­na­lai­suuk­sien (“syö tai tule syö­dyk­si”) kans­sa. En tie­dä, ulot­tuu­ko tämä nii­hin ihmi­siin saak­ka, jot­ka teke­vät niin sano­tus­ti kent­tä­työ­tä (eli kuvaa­vat eläi­miä luon­nos­sa), vai tapah­tuu­ko se raa­kuuk­sien nos­ta­mi­nen itse­tar­koi­tuk­sel­li­seen ase­maan vas­ta sii­nä vai­hees­sa, kun kuva­ma­te­ri­aa­li ote­taan leik­kaus­pöy­däl­le ja tuot­ta­ja-rahoit­ta­jat hen­git­tä­vät nis­kaan. #

Antaa­pa olla vii­mei­nen ker­ta kun unoh­de­taan ne sala­sa­nat, per­ke­le, mat­kas­ta, kun läh­de­tään muu­al­le pitem­mäk­si aikaa. No men­köön nyt sit­ten vaik­ka sen muis­to­hil­jai­suu­den piik­kiin tämä. Tämä­hän oli­kin sitä pait­si koko­nais­ta kol­me päi­vää nau­ret­ta­van nysän, kol­men minuu­tin sijas­ta. #

Mitä kun­nioit­ta­vaa sii­nä­kin, kol­men minuu­tin hil­jai­suu­des­sa muka on? Sil­loin kun minä olin pie­ni, meil­lä koto­na vie­tet­tiin, var­sin­kin isän kans­sa, kym­me­nit­täin sen mit­tai­sia hil­jai­suuk­sia joka päi­vä ilman mitään sen eri­tyi­sem­pää syy­tä. Ja hyvä niin. Osin sik­si­kin olen täl­lai­nen kuin nyt olen (ja ylpeä sii­tä). #

Mut­ta nyt pitää jo jul­kais­ta tämä että ehtii vie­lä tämän päi­vän puo­lel­la, ettei kol­me päi­vää veny nel­jäk­si. #