Minä näin unta, että läk­sin Uguk­sen kans­sa kylään luok­se Uguk­sen vel­jen, joka asui ihan tuos­sa Jyväs­ky­län itä­puo­lel­la. Sivu­men­nen sanot­tu­na se Uguk­sen veli oli se Sot­kan mai­nok­sis­ta elä­mä­nu­ran­sa teh­nyt poi­ka, mut­ta sil­lä ei unes­sa ollut sen isom­paa mer­ki­tys­tä, muu­ta kuin että tun­nis­tin. En muis­ta, mitä tou­husim­me yhdes­sä (oli­si­ko liit­ty­nyt joten­kin nepas­te­luun). Sit­ten piti­kin jo läh­teä, Uguk­sen Tur­kuun ja minun kotii­ni, len­tä­mäl­lä tie­ten­kin. Kuin­ka­pa sitä muu­ta­man kilo­met­rin mat­ka muu­toin. Uguk­sel­la mei­na­si itse asias­sa tul­la pie­noi­nen hop­pu (en muis­ta mik­si). #

Vaan len­to­ko­neet, per­ha­nat, sei­soi­vat jos­tain ongel­mis­ta joh­tuen. Jo len­to­ko­nee­seen nouseet mat­kus­ta­jat­kin jou­tui­vat tule­maan pois, takai­sin ter­mi­naa­lin ja len­to­ko­neen välis­sä ole­vaan pik­ku­rui­seen odo­tus­ti­laan. Len­to­kap­tee­ni mie­his­töi­neen hää­rä­si pai­kal­la ja oli aivan jul­me­tun tyly ja töy­keä kaik­kia, var­sin­kin mei­tä mat­kus­ta­jia koh­taan. Sen sijaan len­toe­män­nät ja stuer­tit (jot­ka oli­vat oikein ste­reo­tyyp­pi­siä omia itse­jään, siis kano­ja ja homp­pe­lei­ta) yrit­ti­vät sii­tä huo­li­mat­ta olla oikein ystä­väl­li­siä. #

Sit­ten monen tun­nin odot­ta­mi­sen jäl­keen len­to­kap­tee­ni komen­si kaik­ki konee­seen, ja kone läh­ti kiih­dyt­tä­mään. Jos­tain syys­tä mat­kus­ta­mos­ta näki koneen eteen ihan yhtä hyvin kuin auton taka­pen­kil­tä, ja huo­ma­sin, että kii­to­ra­ta oli täyn­nä asun­to­vau­nu­ja. Len­to­ko­ne vain kiih­dyt­ti nii­tä päin (ajat­te­lin, että kap­tee­ni tekee niin suu­tus­päis­sään tahal­laan) ja tör­mä­tes­sään nii­hin hajot­ti ne kuin ne oli­si­vat olleet pah­via. Ajat­te­lin, ettei se sil­ti voi olla vai­kut­ta­mat­ta koneen nousuun, ja sul­jin kau­huis­sa­ni sil­mä­ni kun kone kiih­dyt­ti aivan jär­jet­tö­mään vauh­tiin ja nousi lopul­ta ilmaan­kin vain tul­lak­seen mel­ko pian takai­sin alas, sil­lä vauh­ti ei tör­mäys­ten takia riit­tä­nyt pitä­mään sitä ilmas­sa. Vie­res­sä istu­nut enti­nen luok­ka­to­ve­ri piti sil­män­sä auki tämän tou­hun ajan ja kyse­lin hänel­tä aina välil­lä, mitä siel­lä edes­sä näkyy. #

Sit­ten olin kon­ta­ten mat­kal­la Savu­kos­kel­le ja väis­tin tien vie­reen kyy­ris­tyen tiel­lä aja­nut­ta isoa rek­kaa. Sii­nä huo­ma­sin sit­ten, että pys­tyn luo­maan kopioi­ta sydä­men­puo­li­kas-kau­la­ko­rus­ta­ni pel­käl­lä aja­tuk­sen voi­mal­la. Se oli siis­tiä! Sit­ten huo­ma­sin, että pys­tyin luo­maan saman­lai­sia kopioi­ta myös minul­la aiem­min ollees­ta rip­pi­ris­ti-kau­la­ko­rus­ta (ja vie­lä jos­tain muus­ta­kin samal­la taval­la kul­la­tus­ta korus­ta, en muis­ta mis­tä). #

Sit­ten olin yhtäk­kiä (peril­lä) mum­mi­las­sa, oli yö. Siel­lä huo­ma­sin, että pys­tyn­kin luo­maan sil­lä aja­tuk­sen voi­mal­la mitä tahan­sa, tosin nyt nii­den luo­mus­ten aine oli muut­tu­nut sii­tä kul­lat­tu­jen koru­jen metal­lis­ta sel­lai­sek­si kris­tal­li­ki­tei­den tapai­sek­si, joka oli kyl­lä kovaa mut­ta minun käsis­sä­ni (tai aja­tus­te­ni kou­ris­sa) kuin muo­vai­lu­va­haa. Ensim­mäi­nen luo­mus­yri­tel­mä­ni oli tie­ten­kin fal­los­sym­bo­li. Sit­ten yri­tin jotain ihmi­sen rin­ta­ku­van näköis­tä hah­mo­tel­maa. Sen jäl­keen otin kaik­ki sii­he­nas­ti­set har­joi­tel­ma­ni ja rusen­sin ne yhteen myt­tyyn, jos­ta pää­tin muo­toil­la täy­del­li­sen, pal­lon­muo­toi­sen pal­lon. Se oli hie­man han­ka­lam­paa, mut­ta vähi­tel­len aine tot­te­li ja muut­tui koko ajan enem­män pal­lon näköi­sek­si. #

Minua koko ajan hie­man huo­let­ti, että kuin­ka pys­tyn hal­lit­se­maan aja­tuk­se­ni niin, etten luo hol­tit­to­mas­ti mitä sat­tuu, tai pal­jas­ta tahat­to­mas­ti ihmi­sil­le, mitä ajat­te­len, kun aja­tuk­set plop­sah­ti­vat kon­kreet­ti­sik­si kris­tal­li­ku­vik­si niin hel­pos­ti. #

Se aja­tuk­sen voi­mal­la luo­mi­nen oli kyl­lä muu­toin aivan tajut­to­man siistiä!!1! #