Homo Psychologicus vs. Homo Politicus vs. Homo Sociologicus vs. Homo Nihilus
#987. Lauantai, 19. helmikuuta 2005 klo 16.42.49, kirjoittanut Jani. 2
Jussi toi jälleen tietoisuuteeni mielenkiintoista luettavaa. #
“[Ensimmäisen] kirjansa lopussa Kivivuori huomauttaa, että tiedeyhteisön tuottamien sanastojen ja niiden maallikkovastaanoton väliseen suhteeseen tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Tämä on tärkeää erityisesti siksi, että arjen psykologisoituminen voi johtaa epäpolitisoitumiseen, demokratiaa uhkaavaan kehitykseen. Äänestämisen, yhteisöllisen vaikuttamisen tai vaikkapa Amnesty Internationalin toimintaan osallistumisen sijasta moderni itsensätoteuttaja saattaakin keskittyä omaan henkiseen kasvuunsa. Tämä voi johtaa julkisen ihmisen häviämiseen, arvioi Kivivuori, joka ei selvästikään pidä tällaisesta kehityksestä.” #
“[Toisen] kirjansa loppuluvussa Kivivuori viittaa Max Weberiin, Anthony Giddensiin ja Charles Tayloriin. Hän myötäilee Taylorin atomistisen yhteiskuntakäsityksen arvostelua ja näkee julkisen elämänpiiriin psykopolitisoitumisen huolestuttavana piirteenä erityisesti siksi, että se palauttaa politiikan yksityiseen elämänpiiriin. Tällaisen kehityksen seurauksena moraalisesti vastuullinen kansalainen on vaarassa muuttua asiantuntijoiden määrittelyjen varassa toimivaksi epäautonomiseksi alamaiseksi. Omaa sisäistä edistystään ajava Homo Psychologicus tuntee kansalaisaktiivisuuden sijasta tarvetta itsensä toteuttamiseen niiden arvojen pohjalta, joita asiantuntijat pitävät oikeina ja tosina. Psykokulttuuri siis »kouluttaa ihmisiä pois kansalaisuudesta korostamalla julkisen piirin merkityksettömyyttä« (…). Tähän kritiikkiin Kivivuori oli lopettanut trilogiansa ensimmäisenkin osan.” #
“Psykokulttuuriin liittyy kuitenkin arveluttavia piirteitä, joista ehkä kaikkein arveluttavin on julkisen elämänpiirin merkityksen katoaminen. Aristotelisesta aktiivisesta poliittisesta kansalaisihanteesta luopuminen voi johtaa omaan itsetoteutukseensa keskittyvien sooloilijoiden yhteiskuntaan, jossa väliä on vain Minun sisäisellä kasvulla, Minun psyykkisellä hyvinvoinnilla, Minun oikeudella olla Yksilö. Tällainen kehitys voi johtaa asiantuntijavaltaan, poliittiseen apatiaan ja yhteisvastuun katoamiseen.” #
Minulle jonkin tiedon vastustamiseksi ei koskaan ole riittänyt se argumentti, että “sillä voi olla tuhoisia seurauksia”. Jos politiikan ja poliitikoiden motiivien paljastaminen henkilökohtaisiksi yhteiskunnallisten sijasta johtaa “poliittiseen apatiaan” - helvetti, vaikka se johtaisi demokratian luhistumiseen - minusta sitä pitäisi harjoittaa sitäkin innokkaammin. #
Sivumennen sanottuna tästä syystä minä en koskaan ole politiikassa, sellaisena, kuin sen nykyisin tunnemme, paljon järkeä nähnytkään; kaikkien motiivit ovat loppujen lopuksi kohtuullisen helposti palautettavissa “yhteisten asioiden hoitamisen halusta” yksilöllisiin, kiusallisen henkilökohtaisiin tekijöihin. Itse asiassa minua vain jatkuvasti jaksaa ihmetyttää, miten ihmeessä poliittiset hahmot voivat itse olla niille niin sokeita kuin ovat. #
Minusta Pietikäisen ja hänen sanaansa luottaen myös Kivimäen ratkaiseva (ja taas, kiusallisen henkilökohtaisen paljastava) virhe on siinä, että he olettavat nykyisen tuntemamme poliittisen järjestelmän, jossa omien, henkilökohtaisten vaikuttimien valheellinen piilotteleminen on keskeistä, olevan ainut mahdollinen poliittinen järjestelmä. Toisin sanoen heille ainut mahdollinen seuraus nykyjärjestelmän murenemisesta on kaoottinen, hirvittävä, anarkinen ja apaattinen itsekkyyden tila, joka epäilyttävästi muistuttaa sitä, minkä seuraamisella uskonnollisen moraalin kannattajat usein perustelevat ja puolustelevat oman näkemyksensä ylemmyyttä ja säilyttämisen pakkoa. #
Kyse on siis heidän osaltaan oman henkisen selkärangan puolustamisesta, vahvimmasta mahdollisesta motiivista joka ihmisellä voi olla, sillä sitä seuraa oma henkilökohtainen anarkia. Mitään syytä saman anarkian ilmenemiselle yhteiskunnassa kenenkään yksittäisen ihmisen henkisen selkärangan murtumisen seurauksena ei kuitenkaan tietenkään ole. Esimerkiksi minun on helppo kuvitella nykyisen sijasta poliittinen järjestelmä, jossa itsekunkin itsekkäät, psykologiset motiivit ovat avoimina esillä, kortit niin sanotusti rehellisesti pöydällä ja kaikkien nähtävissä. Se olisi kovin erilainen järjestelmä kuin nykyisin tuntemamme, ja sellaiset poliitikot varsinkin olisivat kovin erilaisia kuin nykyisin tuntemamme, enkä väitä, että minun olisi helppo kuvitella sellaisen järjestelmän synty. Kuitenkin niin kauan, kuin nykyinen järjestelmä on voimassa, sellaisen synty ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. #
Pietikäisen mukaan Kivivuori väittää, että “paljastavan psykologian edustaja ei paljasta omia vaan (lähinnä) vastustajien motivaatioita, jotka useimmiten nähdään patologisina oireina”. Tämä ei tietenkään ole minulle riittävä lopputulos, vaan jos paljastava psykologia romuttaakin jonkun poliittisten vastustajien motiivit, yhtä lailla sen on lopulta purtava myös hänen omiin motiiveihinsa, sen jälkeen, kun nämä vastustajat ovat oppineet hyödyntämään samaa metodia. #
Tosin Pietikäisen mukaan “paljastavan psykologian menetelmää eivät käytä niinkään poliitikot kuin »itsenäiset« intellektuellit, jotka haluavat antaa tieteellisen selityksen sille, miksi jotkut ovat eri mieltä tai tukevat erilaisia ihanteita kuin he itse.” Mikään ei kuitenkaan estä ketään paljastamasta näiden “intellektuellien” (kuten minun, vaikkapa edellisessä tapauksessa, tai vaikkapa nyt juuri tässä käsillä olevassa psykologisoinnissa) motiiveja aivan samalla tavalla heidän omista psyykkisistä syistään johtuviksi. Itse asiassa minusta olisi pelkästään ilo, jos joku vaivautuisi miettimään minun sanoiksi asti pukemieni ajatusten taustalla olevia defenssejä sun muita psykologisia merkityksiä. #
Minä en pelkää nihilaatiota, sillä olen valmis nihiloimaan vaikka oman nihilointini. Minä en pelkää itseni hävittämistä tai häviämistä sen kuuluisan, logiikan Saharaan kadonneen irreaalisen pierun tavoin. #