Fantasia
#1031. Lauantai, 5. maaliskuuta 2005 klo 11.52.54, kirjoittanut Jani. 14
Viimeaikaiset puheeni tuntuvat herättäneen hieman huolta kanssaihmisissä, mikä on toisaalta taas todella sydäntälämmittävä osoitus siitä, että maailmassa on välittämistä ja hyviä, herkkiä ihmisiä. Toisaalta se taas aiheuttaa minussa hieman syyllisyydentuntoja, sillä vaikka huoli ei olekaan täysin aiheetonta, voi se, etten ole kirjoittanut suoranaisesti täsmällistä tietoa sen aiheellisuuden määrästä, hyvinkin johtaa huolehtimisen määrän kasvamisen suuremmaksi kuin on aiheellista. #
Itsetuhoisia ajatuksia minulla on ollut masennuksen alusta asti (eli jo vuosia), mutta toisaalta minä en ole vähimmässäkään määrin impulsiivinen ihminen (paitsi ehkä tosissani suuttuessani), eli en missään vaiheessa ole pitänyt kovin todennäköisenä sellaista, että tekisin itselleni mitään jossain hetkellisessä epätoivon puuskassa tai olosuhteiden äkillisenkään, kurjempaan suuntaan muuttumisen takia. Olen avohoidossa, eli syön lääkkeitä ja käyn säännöllisessä psykoterapiassa enkä aio ryhtyä edes suunnittelemaan mitään täsmällisempiä keinoja itseni hävittämiseen ennen kuin nämä keinot on loppuun käytetty ja hyödyttömiksi havaittu. #
Tarkemmin sanottuna voin tietysti vain tehdä parhaani estääkseni itseäni suunnittelemasta mitään täsmällistä; hetkellisiä haaveita kuolemisesta eri tavoin en edes yritä itseltäni kieltää, sillä ainoastaan niiden haaveiden antaman lohdun voimalla on mahdollista kestää synkimmät hetket. Mutta jo näiden haaveiden mielikuvituksellinen luonne yksinään riittää pitämään ne pelkkinä fantasioina, estämään niiden toteutumisen. Esimerkkinä vaikkapa ajatukset väkijoukkoon ammuskelusta, jonka tuloksena tulee itse lopulta poliisin ampumaksi; eihän minulla ole edes minkäänlaista asetta. Mahdollisuudet sellaisen hankkimiseen taas ovat sitä niin pitkälle vietyä suunnittelua, että minun on helppo estää itseäni sellaista ajattelemasta, sillä sen ajattelemisen itseltäni kieltäminen ei vähennä fantasiasta saamani lohdun määrää. #
Kyllä siinä vaiheessa, kun katson, että mitään muita järjellisiä vaihtoehtoja ei enää ole jäljellä, minä pidän huolen siitä, että se, mitä teen, ei tapahdu hetken mielijohteesta tai millään tavalla hätiköiden, vaan huolellisesti suunniteltuna ja äärimmäisen loppuun saakka ajateltuna, hiottuna ja tehokkaasti. Niin kuin yleensäkin asiat, jotka teen tosissani. Ja vaikka sen lupaaminen voikin olla mahdotonta, niin yritän parhaani mukaan dokumentoida ajatteluni etenemistä siihen pisteeseen saakka mahdollisimman tarkasti. #
I don't want to swim the ocean I don't want to fight the tide I don't want to swim forever When it's cold I'd like to die
Siitä onkin aikaa, kun itselläni on ollut itsetuhofantasioita, tosin lasken ne nykyään puhtaan teiniangstin piikkiin. Parin viime vuoden aikana ne ovat olleet lähinnä välähdyksiä.
Tiedän kuulostavani ällöttävältä positiivarilta (posetiivarilta suorastaan!), mutta olen hieman samoilla linjoilla kuin edellisen merkinnän Satu, enkä henkilökohtaisesti usko exitukseen olevan juuri koskaan hyvää syytä (kuolemansairaudet yms. poislukien), vaikka joskus tuntuisikin siltä, että se olisi helpointa ja säästyisi kärsimykseltä (kyllä minä tiedän, miltä se tuntuu, toisin kuin useimmat “ryhdistäydy, tsemppaa ja ota itteäs niskasta kiinni (ja aloita niljakas urheiluharrastus”-tyypit, vaikka en ehkä syvintä depressiota olisi ikuna käynytkään läpi, mutta en nyt ihan kokematonkaan mielestäni ole).
Vaan jokaisen henkilökohtainen valintahan se. Olen kyllä iloinen, ettet ole impulsiivinen; Sellaisen kuvan olenkin saanut kuukausien varrella sinusta, mutta tämänhän (yritykseni laskea suicide solutionin arvoa) voi tietysti tulkita vain minun omana mukavuudentavoitteluna, siinä tapauksessa voi tämän kommentin unohtaa ;) Vaan myönnettävähän se on, että kyllä se raskaaksi tulisi seuraajillesi seurata miehen luhistumista ja tragedian huippua, joten turha minun on tietysti kieltääkään itsekkäitä motiivejanikaan.
Ehkä tästä nyt vähän ylihuolehtiva ja -huolestunut teksti, mutta menkööt.
L.B.: Etpä kyllä kuulostanut ällö-posetiivarilta minusta lainkaan. Koska tiedän, että tiedät, mistä puhut, pidän näkemystäsi arvossa. Annoit paljon ajattelun aihetta, kiitos siitä.
Oletko lukenut E. M. Ciorania? Nykyään saatavilla suomeksikin, tosin Katkeruuden syllogismeja on minusta melko kelvoton suomennos. Englanninnokset ovat käsittääkseni parempia, mutta hienointa miehen teksti on toki ranskaksi. En muista kenenkään tiivistäneen yhtä hienosti sitä, kuinka itsetuhon mahdollisuuden ajatus ylläpitää elämää. Suosittelen.
Tämä on pitkien kommenttien päivä.
Tunsin miehen, joka suunnitteli omaa kuolemaansa yli kymmenen vuotta. Kun me ja ne saimme siitä vihiä, tulimme äärimmäisen mustasukkaisiksi. Syyllistimme maanittelimme ja yritimme manipuloida häntä luopumaan ideastaan. Koimme sen loukkaukseksi torpparimenttaliteetillemme. Kun kerran me joudumme lusimaan koko kakun, niin miksi sinun pitää päästä helpolla? Helpolla? Entäs me hei? Ja äiti? Ja arkkipiispa? Ja kaikki sun syntymättömät lapset? Ja kirkko? Ja käräjäoikeus? Mutta ennen kaikkea me?
Me teimme helvettiä hänen kuudesta viimeisestä vuodestaan, ja hän siirteli suunnitelmiaan silkkaa joviaalisuuttaan. Syyllistimme häntä, jotta itse jaksaisimme totella,palvella,alistua,nöyrtyä,madella,valehdella, kärsiä, alistua. Luulimme, että meidän täytyy, ja tämä perkele kyseenalaisti koko elämämme kehikon.
Jo siunaustilaisuudessa hänestä tuli kuitenkin hyvä ihminen. Sitä me vain pillitimme, että näinkö olimme kuitenkaan tarpeeksi tehneet?
Niinkuin emme olisi tehneet ihan liian kanssa.
Silloin päätin, että jos joskus vielä joudun vastaavaan tilanteeseen, niin kunnioitan täysillä ihmisen omaa oikeutta päättää elämästään ja kuolemastaan.
Se tietysti harmittaa, että kun henkilö pääsee sellaisen riippumattomuuden tilaan, että kykenisi järjissään itsensä tappamaan, niin silloin myös elämässään hän kykenisi mittaviin tekoihin. Jos ninku tuntuu, että pakko on kuolla, niin kuolla sitten jonkun asian puolesta, miehekkäästi. Semmosta mä diggaan.
Tämä siis ikäänkuin yleisellä tasolla, ei neuvona, ei kehotuksena tai minään.
Sinussa on vielä hirveesti kilometrejä ajamatta ja rupeat vielä jonakin päivänä johonkin Pohjois-Karjalan pitäjään kylähulluksi. Sussa olis munaa siihenkin.
Eufemia: Kiitoksia suosittelusta, tutkitaanpa… syllogismeja olisi näköjään saatavilla kirjastosta, mutta pitääpä tehdä tikusta asiaa ja käydä katsomassa kirjakaupasta.
Tuon sama ajatus lausuttiin vasta tässä joku päivä telkkarin eutanasiakeskustelussa.
Sh.: Kiitoksia pitkästä, kokemuksekkaasta ja näkemyksekkäästä kommentistasi.
“Se tietysti harmittaa, että kun henkilö pääsee sellaisen riippumattomuuden tilaan, että kykenisi järjissään itsensä tappamaan, niin silloin myös elämässään hän kykenisi mittaviin tekoihin. Jos ninku tuntuu, että pakko on kuolla, niin kuolla sitten jonkun asian puolesta, miehekkäästi. Semmosta mä diggaan.
Tämä siis ikäänkuin yleisellä tasolla, ei neuvona, ei kehotuksena tai minään.”
Älä pelkää, minä olen ajatellut sen juuri tuolla tavalla alusta asti ihan omilla aivoillani. Helppohan se on tietysti sanoa, mutta noin periaatteessa I’m not going down alone.
“Sinussa on vielä hirveesti kilometrejä ajamatta ja rupeat vielä jonakin päivänä johonkin Pohjois-Karjalan pitäjään kylähulluksi. Sussa olis munaa siihenkin.”
Tämä oli ehkäpä rohkein ehdotus, joka minulle on koskaan tehty. Tätä täytyy harkita.
Pohjimmiltaan itsensä päiviltä (ja öiltä) päästämisen halu on kiinnostava myös siksi, että siinä sekoittuvat harvinaisen voimakkaasti konkreettisuus ja fantastisuus. Toisaaltahan ei oikein tiedä, mitä moinen edes tarkoittaa, vaikka uskoisi, että kaiken loppua, ei siitäkään osaa sanoa olevansa varma, toisaalta, kipu ja loppumisen kaipuu on varsin konkreettinen.
Miksi ihmiset säikähtävät fantasioita, ylipäänsä, on kummallinen kysymys. Thoughtcrime, ajattelit muutakin kuin sosiaalista statustasi, asioiden hoitamista, elämänhallintaa.
(Mitä muuta fantasiat ovat kuin elämänhallintaa?)
veloena: “Toisaaltahan ei oikein tiedä, mitä moinen edes tarkoittaa, vaikka uskoisi, että kaiken loppua, ei siitäkään osaa sanoa olevansa varma, toisaalta, kipu ja loppumisen kaipuu on varsin konkreettinen.”
Kukaanhan ei tietenkään voi henkilökohtaisesti todistaa, että kaikki loppuisi siihen, mutta toisaalta uskoni siihen, että se tosiaan on sen lorun loppu ja siinä kaikki, eikä mitään enää sen jälkeen, on ainakin lähes yhtä vahva kuin uskoni siihen, mitä tunnen ja tiedän tällä hetkellä. Vähintäänkin se on tämänhetkisestä tietoisuuden varmuudesta vain yksi aste varmuudessa alaspäin.
“Miksi ihmiset säikähtävät fantasioita, ylipäänsä, on kummallinen kysymys.”
On, ja siihen vastauksen etsiminen erittäin valaiseva tutkimusmatka oman kokemusmaailman rajoille.
Tama on nyt semmoinen asia mika tosissaan erottaa Suomalaiset ‚Pohjois Amerikkalaisista.Suomalaisilla on melankoolinen lahto kohta elamaan,sen kuulee jo suosituimmista lauluista,elama ei ole iloa tai se ei saa olla iloista.Pohjois Amerikassa on erittain POSITIIVINEN nakemys elamaan,mika minusta on tosi hyva;sina voit olla ‚saavuttaa,ihan mita haluat,elamassa ja se myoskin opetetaan koulussa lapsille,voit olla ihan mita haluat tai voit kuvitella olevasi.Tulevaisuuden ammattejahan emme edes tieda talla hetkella.“Eika raha ‚syntyperasi tai uskonto vaikuta asiaan.“Ja varmasti vaikuttaa,varsinkin jos sinulla on huomattava ulomaalaisen korostus englannin kielessa, se aina vaikuttaa taalla olet vahemmisto ryhmaa ja joudut tosiaan taistelemaan samoista oikeuksista mita taalla syntyneet “take for granted.Mutta elaman positiivisuus on jokapaivaista elamaa taalla, ja sen olen huomannut olevan sen suurimman syyn miksi en ole halunnut tulla kaymaan Suomessa. Siella elama tehdaan masentavaksi vai onko se aina ollut mutta nyt huomaan sen kun katson “ulkopuolelta“Ystavani toi cd:n Sakari Kuosmanen kuuntelimme sita kun olimme matkalla viikonlopuksi tyttojen kesken avoautolla Santa FE ‚New Mexico,yksi meista oli juuri tullut Suomesta tuoden cd:n mukanaan.Kaksi meista jotka asuvat taalla,supi Suomalaisia syntyjaan,kuuntelimme 2 laulua ja totesimme “on liian melankoolista voidaanko vaihtaa“Tamahan ei ole ollenkaan iloista musaa.Halusin kertoa taman tarinan Suomessa asuville “sukulais sieluille“masennushan ei ole aina sinusta kiinni,ymparisto ja muiden ajatukset vaikuttavat myoskin siihen ja mina olen huomannut etta Suomessa valtio lietsoo huonoa omaatuntoa seka kyvyttomyytta ihmisille jotka veroissa maksavat kaikkien muiden kulut.Suomen valtiohan ei halua etta kukaan kansalainen olisi tyytyvainen elamaansa,saatikka sitten ONNELLINEN.Onneksi se on “vain elamaa ‚ei sen enempaa on kaikki taa koita ymmartaa“Irwin.
Satu: Se on ihan totta, että suomalainen ja pohjoisamerikkalainen tapa katsoa elämää suhteutuvat toisiinsa siten, että suomalainen on rapakon siltä puolen katsottuna tympeä pessimisti ja taas täältä katsottuna teikäläiset ovat ikioptimistisuudessaan typerän naiiveja.
Sitä en usko, että sitä valtiovallan taholta mitenkään tietoisesti lietsotaan sen enempää kummassakaan maassa, vaan kyse on vain sosiaalisesta ja kulttuurillisesta jatkumosta; poliitikot, jotka täällä rupeaisivat käyttämään “voit olla mitä tahansa, tulla miksi tahansa, mitä voit kuvitella olevasi” -retoriikkaa, naurettaisiin julkisesti kuvioista ulos hyvin pian. Vastaavasti käsitykseni mukaan teillä päin mahdollisimman optimistinen, tulevaisuudenuskoinen retoriikka otataan paljon mieluummin vastaan kuin sellainen, jossa poliitikko on yhdessä muiden kanssa vastaanottamassa tulevaisuuden haasteita.
Loanheittoon perustuvissa vaalikampanjoissa tämän positiivisuususkon hyödyntäminen kulminoituu, kun “kaikki paha, jonka näette näissä mustavalkoisissa kuvissa synkän musiikin säestämänä, johtuu siitä toisesta ehdokkaasta ja valitsemalla minut pääsette tähän toiseen maailmaan, josta tässä näette pelkästään värikkäitä, kauniita kuvia iloisen pianomusiikin säestämänä”.
Nuorempana pärjäsin erittäin vaikean vuoden itsetuhon ajatuksella. Ainahan voin päättää päiväni jos tämä tästä pahemmaksi menee. Mietin erilaisia itsemurhatapojakin ja mielestäni keksinkin sellaisen, joka on varma, siisti ja kivuton. Lapsia saatuani en voi pitää itsemurhaa vaihtoehtona itselleni edes fantasiatasolla, mutta onneksi on muitakin pärjäämiskeinoja.
Kaura: “Mietin erilaisia itsemurhatapojakin ja mielestäni keksinkin sellaisen, joka on varma, siisti ja kivuton.”
Minä en vielä ole keksinyt. Jos haluat, voit jakaa sen täällä.
“Lapsia saatuani en voi pitää itsemurhaa vaihtoehtona itselleni edes fantasiatasolla, mutta onneksi on muitakin pärjäämiskeinoja.”
Oma lapsi olisi varmasti varmin henkivakuutus, joskin lapsen hankkiminen pelkästään oman jaksamiseni varmistamiseksi olisi minulta tietysti itsekkyyden huippu. Eikä se lapsikaan toki tietenkään mikään ehdoton tae jaksamiselle ole, monillehan kasvatusvastuu voi olla jopa se höyhen joka katkaisee kamelin neulansilmän.
Tuntuisi vastuuttomalta jakaa keksimäni konsti täällä, vähän kaduttaa että tuli mainituksi. Antenni! Olis kumminkin liian karua kuulla jostain jonkun toteuttaneen ajatukseni.
Etukäteen ei voi tietää kovin tarkkaan, miten lapsen saaminen itse kuhunkin vaikuttaa. Joku reagoi niin kuin mä ja joku toinen taas ihan toisin… Ei ole ollenkaan tuntematon ilmiö sekään, että isä- tai äiti-ihminen päättää päivänsä oman käden kautta.
Optimaalista olis tietenkin, että mikäli lapsiajatukset alkavat huhuilla mielessä, asiat olisivat muuten mukavalla tolalla niin parisuhteessa kuin tulevilla vanhemmilla erikseenkin. Pikkulasten kans elämä on aikamoista hulinaa ja lapset tarvitsevat vanhempiaan tosi paljon. Toisaalta jos jää täydellistä ajankohtaa vartoamaan, jäävät kyllä lapsetkin tekemättä.
Kaura: Elä sinä turhia kainostele, jou, en minä sinulta odottanutkaan sen kikkasi kertomista juuri mainitsemistasi syistä.
“Ei ole ollenkaan tuntematon ilmiö sekään, että isä- tai äiti-ihminen päättää päivänsä oman käden kautta.”
Eipä niin, eikä sekään, että vie lapsetkin vielä mennessään.
“Optimaalista olis tietenkin, että mikäli lapsiajatukset alkavat huhuilla mielessä, asiat olisivat muuten mukavalla tolalla niin parisuhteessa kuin tulevilla vanhemmilla erikseenkin. […] Toisaalta jos jää täydellistä ajankohtaa vartoamaan, jäävät kyllä lapsetkin tekemättä.”
Siitäpä syystä pidänkin äärimmäisen epätodennäköisenä että koskaan saisin omia lapsia. Sellaista vakauden astetta, jota itseltäni, kumppanilta ja keskinäiseltä suhteeltamme vaatisin ennen kuin uskaltautuisin lapsentekoon, en usko koskaan kenenkään missään saavuttaneen.