“Puolison itsemurha lisää jäljellejääneen puolison itsemurhariskiä”
#1118. Torstai, 14. huhtikuuta 2005 klo 10.16.42, kirjoittanut Jani. 13
“Puolison itsemurha sekä puolison joutuminen psykiatriseen sairaalahoitoon lisäsivät toisen puolison itsemurhariskiä, osoittaa laajaan väestöaineistoon perustuva tanskalaistutkimus. Myös lapsen kuolema joko itsemurhan tai muun syyn vuoksi lisäsi vanhempien itsemurhan riskiä, joskin selvästi vähemmän kuin puolison itsemurha. Tutkija Esben Agerbo arvelee syyksi puolisoiden psyykkisen rakenteen samankaltaisuutta, vaikka toki puolison tai lapsen itsemurha on erittäin raskas kokemus kenelle tahansa.” #
Aika yllättävää, että puolison itsemurha nostaa itsemurhariskiä enemmän kuin lapsen itsemurha. Minusta tuntuisi ainakin noin periaatteessa, että mikään ei muutoinkaan ole musertavampaa kuin oman lapsen kuolema, mutta vielä jos se tapahtuu oman käden kautta, niin vastahan siitä käsittämätön asia tulee. #
Psyykkisen rakenteen samankaltaisuus kuulostaa ihan järkeenkäypältä selitysmallilta; lapsesta voi ehkä vielä jotakuinkin ajatella, että se oli nuori ja tyhmä ja sekaisin (tämän kannalta helpottavia tekijöitä, niin ristiriitaiselta kuin omasta lapsesta niin ajatteleminen varmasti tuntuukin), mutta jos puoliso, jonka mielen kokee olevan hyvin samanlainen omansa kanssa, päätyy itsemurhaan, joutuu pohtimaan, ovatko samat syyt löydettävissä kenties omastakin mielestä, ja mikä on oma reaktio niihin. #
En tiedä. Synkkä, mutta mielenkiintoinen pohdittava. #
Aika harvoin itsemurha on pistemäinen tapahtuma ilman menneisyyttä. Luultavasti puolisokin on siis elänyt helvettiä jo jonkin aikaa, yleensähän ihmiset tapaavat jakaa kaikki asiansa puolisonsa kanssa. Puhe puolisojen psyykkisestä samankaltaisuudesta kuulostaa musta kyllä ihan pupulta; ainakin kaikki minun puolisoni ovat olleet aivan erilaisia psyykkiseltä rakenteeltaan ja arvomaailmaltaan. Sen sijaan puolisot yleensä jakavat jonkinlaisen fiilistilan: jos toinen on siipi maassa, ei siinä toinenkaan juuri juhli.
Kai suhde lapsiin poikkeaa siinä, että lasten/vanhempien kanssa ei vaikeita asioita jaeta? Itsekin pidin sisälläni kaiken vanhempien läsnäollessa ja purin kauhuni jonnekin muualle. VÄhän sama juttu, kun se, ettei vanhemmille voinut sanoa sitäkään, jos joskus tuli dokattua useampia päiviä putkeen. Ja nyt kun mun jalka oli kauhean kipeä, äiti oli pelännyt aluksi, että se on syöpä ja itkenyt sitä kotona uskaltamatta sanoa sitä mulle. Vasta kun vahvistui, ettei se nyt syöpä ainakaan ole, se uskalsi sanoa, että on ollut sekaisin siitä ajatuksesta.
Lapsiaan ja vanhempiaan ei voi valita, puolisonsa voi. Olisiko siinä ja sen seurauksissa ehkä jotain tuohon liittyvää?
Tämä on tietysti vain nopeaa arvailua.
Yhdyn aikalailla Veloenan kommenttiin, mutta jostain kumman syystä meidän perheessä vanhempiparat on saaneet tietää melkeinpä kaiken mitä me lapset ollaan puuhattu, ja ihan siihen pisteeseen saakka ettei niitä ole edes kiinnostanut tietää meiän sekoiluista. Mutta niin meillä vaan on sellainen melkosen avoin perhe, jossa asiat puhutaan ilman sen suurempia vaikeuksia (en nyt suinkaan väitä että eläisin sellaisessa mystisen ihmeellisessä perheessä, missä ei koskaan mitään ongelmia olisi, ei sentään).
Veloena: Esität oikein hyviä pointteja, varsinkin tuo puolison valittuus kuulostaa mielenkiintoiselta. Lisäksi teoreettisperäinen suhtautumiseni puolisoiden samankaltaisuuteen rationaalisena selityksenä vapisee päinvastaisen, empiirisen tietosi edessä.
Ehkäpä silloin, kun lasten ja vanhempien välillä ei ole vallinnut carmaballaista avoimuutta, voi eloon jäänyt vanhempi uskotella itselleen, että jos vain olisi tiennyt lapsen ongelmista, olisi ehkä voinut tehdä jotain, kun taas puolison, jonka kanssa kaikki on jaettu, itsemurhan jälkeen eloon jäänyt ei voi näin ajatella, vaan joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei kerta kaikkiaan kyennyt pelastamaan toista.
Tai.. Itsemurha = epätoivoisen tilanteen epätoivoinen ratkaisu. Ja jos puoliso kuolee, niin kaiken yllämainitun lisäksi tietysti se aiheuttaa sen verran epätoivoa, että ehkä tuntuu siltä että kuolema itsellekin kannattaa.
Sen sijaan, mikäli taas lapsi kuolee, kokemus on ehkä niin Musertava, että ei ole voimia edes harkita itsensä tappamista / oman elämän pohtimista surun keskellä?
Ja ehkä se lapsi ei myöskään ole ainoa vanhemmalle vaan pitää olla vahva ja äiti/isä niille muillekin.
Suvussa tällainen tilanne juuri päällä valitettavasti.
pau: “kokemus on ehkä niin Musertava, että ei ole voimia edes harkita itsensä tappamista / oman elämän pohtimista surun keskellä?”
Tai on peräti niin sekaisin, että todennäköisesti joutuu hoidon piiriin ja läheisten tarkkailun alle, kun taas jos puolison kuolemasta oletetaankin, että siitä selviytyy helpommin, saattaakin jäädä tuskansa kanssa yksin. Hyvä teoria joka tapauksessa tuokin!
mie: Ikävä kuulla. :(
Tuokin tekijä, siis muut lapset, on kyllä varmasti sekin osaltaan tämän tilastollisen ilmiön takana!
No jaa, yhden ihmisen empiiriset kokemukset tuskin kovin teorioita ravistelevia vielä ovat - voihan olla vaan, että ajelehdin aivan satunnaisesti suhteesta toiseen. Mutta niin kyllä nähdäkseni tekevät kaikki muutkin, joilla suhde on. Tulkintaa, tulkintaa.
Carmaballainen avoimuus. Tässäpä sellainen käsite, joka täytyy muuten patentoida!!! HIH. Vaikka mikään hihittely tässä aihepiirissä ei juuri varmaan aiheuta ainakaan kikatuksia keneltäkään muulta. Tai sitten omaan erittäin mustan huumorin (no h***o, sehän se on)
Veloena: Kyllä ne yhden ihmisen empiiriset kokemukset teorioita hyvinkin voivat ravistella, jos nimittäin teoria on sekin vain yhden ihmisen teoria :)
Carma.: Luovutan täten tuon käsitteen tekijänoikeudet yksinoikeudella sinulle.
Jani, törmäsin ihan sattumalta aiheeseen lukiessani James Pennebakeria (sosiaalipsykologi, joka on tutkinut salaisuuksien tunnustamisen terveysvaikutuksia) ja muistin heti tuon uutisen. Pennebaker: “Äkillinen puolison kuolema on hirvittävä kokemus. Jäljelle jäänyt ei ainoastaan joudu selviämään parhaan ystävänsä menetyksestä vaan häneltä on riistetty myös juuri se henkilö, jonka kanssa hän normaalisti kävisi asian läpi. … Jos traumasta puhuminen tuntuu jotenkin uhkaavalta, puhuminen estyy. … Kuoleminen auto-onnettomuudessa on sosiaalisesti hyväksyttävää, itsemurha ei … Luultavasti itsemurhan tehneen puoliso on viimeinen ihminen, joka suostuu puhumaan kuolemasta ja näin hän kuolemaa seuraavan vuoden aikana todennäköisesti saa useita terveysongelmia. (Pennebaker puhuu psykofyysisistä terveysongelmista, eli mielenterveys myös megessä.) Jos hlön puoliso kuolee “hyväksyttävällä” tavalla kuten auto-onnettomuudessa, selvinnyt puoliso voi vapaammin käydä tapahtunutta läpi toisten kanssa. ” (Teoksessa Pennebaker, Opening up. The Healing Power of Expressing Emotions, s. 21, oma käännös) Pennebaker summaa vielä, että Texasissa olettamus ei täysin pitänyt paikkaansa: oli auto-onnettomuusleskiä, jotka eivät puhuneet ja itsemurhaleskiä, jotka puhuivat traumastaan. Ainut merkittävä tekijä terveyseroissa oli se, puhuttiinko traumasta. Ne, jotka oireilivat vakavimmin, suhtautuivat kokemaansa traumaan militanteimmin, tyyliin älä ajattele koko asiaa, käy kuntosalilla, pidä hauskaa, teeskentele, ettei mitään ole tapahtunutkaan. He myös ajattelivat asiaa eniten, eivät ne, jotka kykenivät kommunikoimaan asiasta.
Pennebaker on aika kiinnostava. Suosittelen.
En ole ehkä aiemmin muistanut sanoa, mutta arvostan kovasti blogiasi. Minulla on lähipiirissä muutama masentunut ihminen, jotka ovat katkaisseet välit taudin edetessä huonompaan suuntaan, ehkä kasvojensa menettämisen kokemuksen takia - ikään kuin minun kanssani voisi menettää kasvonsa; ehkä he eivät jotenkin näe, että olen aika rikki - ja sitten pari muuta, jotka säikäyttivät tosi pahasti lapsena, kun en tajunnut, mikä heillä oli, miksi he olivat sellaisia kuin olivat. Depressiosta kirjoitetaan niin paljon lehdissä, mutta se on eri juttu. On eri asia, että joku kirjoittaa jutun jostain ilmiöstä ja se, että joku pystyy häpeämättä esittämään itsensä ja tarinansa. Kiitos.
veloena: Melkein hävettää kertoa, mutta antamasi tunnustus liikutti minut kyyneliin saakka. En tiedä mitä muuta voisin sanoa. Lämmin kiitos sinulle! :)