“Puolison itsemurha lisää jäljellejääneen puolison itsemurhariskiä”
#1118. Torstai, 14. huhtikuuta 2005 klo 10.16.42, kirjoittanut Jani. 13
“Puolison itsemurha sekä puolison joutuminen psykiatriseen sairaalahoitoon lisäsivät toisen puolison itsemurhariskiä, osoittaa laajaan väestöaineistoon perustuva tanskalaistutkimus. Myös lapsen kuolema joko itsemurhan tai muun syyn vuoksi lisäsi vanhempien itsemurhan riskiä, joskin selvästi vähemmän kuin puolison itsemurha. Tutkija Esben Agerbo arvelee syyksi puolisoiden psyykkisen rakenteen samankaltaisuutta, vaikka toki puolison tai lapsen itsemurha on erittäin raskas kokemus kenelle tahansa.” #
Aika yllättävää, että puolison itsemurha nostaa itsemurhariskiä enemmän kuin lapsen itsemurha. Minusta tuntuisi ainakin noin periaatteessa, että mikään ei muutoinkaan ole musertavampaa kuin oman lapsen kuolema, mutta vielä jos se tapahtuu oman käden kautta, niin vastahan siitä käsittämätön asia tulee. #
Psyykkisen rakenteen samankaltaisuus kuulostaa ihan järkeenkäypältä selitysmallilta; lapsesta voi ehkä vielä jotakuinkin ajatella, että se oli nuori ja tyhmä ja sekaisin (tämän kannalta helpottavia tekijöitä, niin ristiriitaiselta kuin omasta lapsesta niin ajatteleminen varmasti tuntuukin), mutta jos puoliso, jonka mielen kokee olevan hyvin samanlainen omansa kanssa, päätyy itsemurhaan, joutuu pohtimaan, ovatko samat syyt löydettävissä kenties omastakin mielestä, ja mikä on oma reaktio niihin. #
En tiedä. Synkkä, mutta mielenkiintoinen pohdittava. #
Aika harvoin itsemurha on pistemäinen tapahtuma ilman menneisyyttä. Luultavasti puolisokin on siis elänyt helvettiä jo jonkin aikaa, yleensähän ihmiset tapaavat jakaa kaikki asiansa puolisonsa kanssa. Puhe puolisojen psyykkisestä samankaltaisuudesta kuulostaa musta kyllä ihan pupulta; ainakin kaikki minun puolisoni ovat olleet aivan erilaisia psyykkiseltä rakenteeltaan ja arvomaailmaltaan. Sen sijaan puolisot yleensä jakavat jonkinlaisen fiilistilan: jos toinen on siipi maassa, ei siinä toinenkaan juuri juhli.
Kai suhde lapsiin poikkeaa siinä, että lasten/vanhempien kanssa ei vaikeita asioita jaeta? Itsekin pidin sisälläni kaiken vanhempien läsnäollessa ja purin kauhuni jonnekin muualle. VÄhän sama juttu, kun se, ettei vanhemmille voinut sanoa sitäkään, jos joskus tuli dokattua useampia päiviä putkeen. Ja nyt kun mun jalka oli kauhean kipeä, äiti oli pelännyt aluksi, että se on syöpä ja itkenyt sitä kotona uskaltamatta sanoa sitä mulle. Vasta kun vahvistui, ettei se nyt syöpä ainakaan ole, se uskalsi sanoa, että on ollut sekaisin siitä ajatuksesta.
Lapsiaan ja vanhempiaan ei voi valita, puolisonsa voi. Olisiko siinä ja sen seurauksissa ehkä jotain tuohon liittyvää?
Tämä on tietysti vain nopeaa arvailua.