Lasinen lapsi
#1132. Lauantai, 23. huhtikuuta 2005 klo 9.20.25, kirjoittanut Jani. 11
On kummallista liikkua tuolla ulkona.
Ihmisiä.
Ihmisiä, joilla on suunnitelmia: työsuunnitelmia, opintosuunnitelmia, vapaa-ajan suunnitelmia. Ihmisiä, joilla on päämääriä, aikeita: menen sinne, kuudelta oltava siellä, pitää käydä siellä ja sitten hoitaa se ja se asia. Ihmisiä, joilla on ihmisiä: kiva nähdä, tavataan silloin, mennään yhdessä, nähdään taas. #
Ja minä.
En ole koskaan ollut siinä todellisuudessa sisällä. Pitkään uskottelin olevani, mutten ole. Minulla ei ole suunnitelmia, päämääriä, ei mitään aikeita. Ei ihmisiä. Vaellan joukossa, menevinäni, tulevinani, kuin haamu, ulkopuolelta katsoen ehkä juuri ja juuri joukosta erottumatta, vaikka sisäpuoleltani poikkean luultavasti yhdeksästä kymmenestä ympärilläni olevasta. En mene minnekään, en tule mistään, ja vaikka liikun, pysyn paikallani. #
Tiedän etten ole yksin. Tiedän, että koska se ei minustakaan näy ulospäin, voi ohitseni kulkea samanlaisia aaveita jokaisella hetkellä, minun siitä mitään tietämättä. Helpoimmin kaltaisikseni tunnistaa kuitenkin ne, joista se näkyy ulospäin: juopot (joita vihaan), hullut ja kaikki ne, jotka on tehty lasista niin kuin minutkin, mutta jotka liikkuvat sen vuoksi hyvin hitaasti, välttääkseen kolhuja, ja jotka ovat uskaltautuneet uloskin vain, koska lääkkeet ovat kovettaneet haurasta lasia vähän, tarpeeksi. #
Lasienkeli.
Kaikki on aina mahdollista korjata, jos ottaa sirpaleet talteen ja kantaa niitä mukanaan.
Kaiken voi rakentaa uudestaan, jos pitää mielessään muodon, jollainen oli ennenkuin hajosi, ja löytää sellaisen ihmisen, joka auttaa tekemisessä.
Aina on mahdollisuus rakentaa itsensä uudestaan.