On kum­mal­lis­ta liik­kua tuol­la ulkona.
Ihmisiä.
Ihmi­siä, joil­la on suun­ni­tel­mia: työ­suun­ni­tel­mia, opin­to­suun­ni­tel­mia, vapaa-ajan suun­ni­tel­mia. Ihmi­siä, joil­la on pää­mää­riä, aikei­ta: menen sin­ne, kuu­del­ta olta­va siel­lä, pitää käy­dä siel­lä ja sit­ten hoi­taa se ja se asia. Ihmi­siä, joil­la on ihmi­siä: kiva näh­dä, tava­taan sil­loin, men­nään yhdes­sä, näh­dään taas. #

Ja minä.
En ole kos­kaan ollut sii­nä todel­li­suu­des­sa sisäl­lä. Pit­kään uskot­te­lin ole­va­ni, mut­ten ole. Minul­la ei ole suun­ni­tel­mia, pää­mää­riä, ei mitään aikei­ta. Ei ihmi­siä. Vael­lan jou­kos­sa, mene­vi­nä­ni, tule­vi­na­ni, kuin haa­mu, ulko­puo­lel­ta kat­soen ehkä juu­ri ja juu­ri jou­kos­ta erot­tu­mat­ta, vaik­ka sisä­puo­lel­ta­ni poik­kean luul­ta­vas­ti yhdek­säs­tä kym­me­nes­tä ympä­ril­lä­ni ole­vas­ta. En mene min­ne­kään, en tule mis­tään, ja vaik­ka lii­kun, pysyn pai­kal­la­ni. #

Tie­dän etten ole yksin. Tie­dän, että kos­ka se ei minus­ta­kaan näy ulos­päin, voi ohit­se­ni kul­kea saman­lai­sia aavei­ta jokai­sel­la het­kel­lä, minun sii­tä mitään tie­tä­mät­tä. Hel­poim­min kal­tai­sik­se­ni tun­nis­taa kui­ten­kin ne, jois­ta se näkyy ulos­päin: juo­pot (joi­ta vihaan), hul­lut ja kaik­ki ne, jot­ka on teh­ty lasis­ta niin kuin minut­kin, mut­ta jot­ka liik­ku­vat sen vuok­si hyvin hitaas­ti, vält­tääk­seen kol­hu­ja, ja jot­ka ovat uskal­tau­tu­neet ulos­kin vain, kos­ka lääk­keet ovat kovet­ta­neet hau­ras­ta lasia vähän, tar­peek­si. #