Olisitpa pitänyt minusta tiukasti kiinni…
#1192. Perjantai, 20. toukokuuta 2005 klo 15.22.48, kirjoittanut Jani. 11
“Myyntimenestyksensä »Pikkutyranni. Lapsi tarvitsee rajat.« jälkeen Jirina Prekop on kirjoittanut kiistellystä kiinnipitoterapiastaan perustavaa tietoa antavan kirjan. Hän kuvaa, kuinka hän vähitellen päätyi tämän menetelmän käyttöönottamiseen, milloin sen soveltaminen on mielekästä ja missä tapauksissa sitä taas ei pidä käyttää.” #
[#] Jirina Prekop: Olisitpa pitänyt minusta tiukasti kiinni… - Kiinnipitoterapian perusteet ja käyttö, ote takakansitekstistä #
Otin tämän kirjastosta. Tämä on Kehitysvammaliiton julkaisuja. Kirjan oma sivu on jostain syystä tyhjä ja hakutuloksenakin se löytyy enää vain Googlen välimuistista. Aiemmin olen lukenut Martha G. Welchin kirjan samasta aiheesta. #
Opettajaäitini sai parisen vuotta sitten pahoinpitelysyytteen sovellettuaan kiinnipitoterapiaa raivoavaan oppilaaseensa. Syyte raukesi, mutta oikeuskulut jäivät äidin maksettavaksi. Kannattanee siis olla varovainen käytännön sovellutusten kanssa…
a.b.l.: Sepä ikävä kuulla. Kiitoksia varoituksesta. Aikomuksenani ei ole soveltaa tätä vastentahtoisiin lapsiin, vaan vain yhteen tyttöseen, joka on itse minulle sanonut pitävänsä kovasti siitä, kun pidän häntä “kunnon otteessa”.
Kiinnipito on äärimmäisen herkkä juttu eikä missään nimessä mekaaninen oppikirja kourassa toimiva menetelmä. Siihen aikaan kun oma lapseni toisinaan kaipasi kiinnipitoa, en olisi antanut kenenkään muun kuin itseni tehdä sitä, siis kenenkään muun. Edes itseni en antanut sitä tehdä kuin varmistamalla pariin kertaan, että juuri kiinnipito on sitä, mitä lapseni haluaa. Varmistaminen oli aika simppeliä. Löysäsin kokeeksi otetta, jolloin lapsi itse veti jotain raajaani takaisin jämptimmälle ja sitten vasta jatkoi rimpuilua sekä älämölöä.
Kaura: Minä kun epäilen, ettei se oma touhuni edes ole mitään terapiatarkoituksessa kiinnipitämiseen verrattavaakaan, sillä meidän helliin hetkiin ei rimpuilua tai huutamista kuulu lainkaan. Se on siis vain lähelläolemisen kaipuun helpottamista puolin ja toisin.
Toisaalta juuri siinä suhteessa läheisyyttä pelätään ihan liikaa; vaikka äidille (tai vastaavalle, lähimmälle aikuiselle) onkin varattu se kaikkein intensiivisin, terapeuttinen kiinnipitäminen, niin ei minusta muitakaan lapsen elämässä olevia aikuisia pidä pelotella sillä vanhanaikaisella, järkyttävällä ajattelulla, että lapsi menee jotenkin pilalle siitä, että sitä pidetään hyvänä ja hellästi lähellä.
Kiinnipitoterapia ei ole kovin hellää meininkiä, vaan aika rajua kamaa! Siksi olen tosi varottelevainen sen suhteen ja ainoastaan kohteen tosi-tosi-tosi hyvin tunteva voi sitä tehdä.
Tavallista läheisyyttä, hellyyttä, sylittelyä, painia yms. kivaa, kehon ääriviivat piirtävää lämmintä touhua meillä päin harrastetaan koko porukalla eikä sitä pihtailla, kun kerran kaikki tykkäävät :-) Myös onneksi esikoisen tarhantädit ovat olleet halailevaista väkeä.
Mulle välillä tulevat Asioita Paremmin Tietävät Tahot sanomaan, että hemmottelen lapset piloille, kun pidän niitä sylissä ja että olen opettanut ne syliin ja äidistä riippuvaiseksi blaa blaa blaa. Mä tuumaan, että meillä saavat lapset olla niin paljon sylissä kuin haluavat. Mikään homma ei ole niin kiireinen, etteikö syliin ehtisi ottaa. (Ylikiehuvat kattilat vaan pitää ottaa liedeltä tms. :-) Kyllä ne lähtevät itsenäistymään, kun ovat siihen valmiita.
Kaura: Hyvä, olemme samalla aaltopituudella :)
Pidä sinä vaan pintasi niitä Tahoja vastaan, sillä kyllä se on sillä lailla, että ne, jotka eivät saa olla sylissä tarpeeksi, ovat niitä, joista niitä riippuvaisia tulee.
Sellasista lapsista tulee psyykkisesti häiriintyneitä, jotka ei saa vanhemmiltaan läheisyyttä! Tai ainakin kokevat jääneensä jostain paitsi, eivätkä aikuisina sitten osaa olla oikein ketään lähellä. Itselläkin hiukan sitä vikaa, etten aina oikein tykkää jos joku tulee liian lähelle. Vaikka olisikin vaikkapa poikakaveri. Olisivat siis saaneet mamma ja pappa vähän enemmän halia.
Carma.: Siitä minäkin tuon tiedän, omasta läheisyydenkaipuusta ja -pelosta, että se on tärkeää. Muistan kyllä, että meillä pidettiin sylissä, kun oltiin pieniä, mutta jossain vaiheessa se sitten loppui. Oman pääni tuntien se on mennyt niin, että kun olen huomannut, että sitä läheisyyttä ei voi jatkuvasti saada, olen eristäytynyt itse, ja siinä vaiheessa ei vanhemmilla ole ollut kiinnipitoterapeuttia sanomassa, että silloin on otettava ja pidettävä kahta lujemmin kiinni.
MM! *tietäväisesti* sitä se on! Täytyneepi pitää huoli siitä, että oma lapsi saa tarpeeksi, tai vaikka enemmän kuin tarpeeksi tuota läheisyyttä!
Hei:=))
Mahtaisiko kukaan tietää mistä voisi saada koulutusta/kouluttajaa,joka todella tietäisi asiasta ja osais asianmukaisesti kouluttaa?
Kaverini on vastaavana psyykkisiä ongelmia omaavien huostaanotettujan lasten ja nuorten perhekodissa.Heillä henkilökunta tarvitsisi tällaista koulutusta.Kaveri pyys jos ehtisin selvittään,ja löysin teidät täältä jostain kuin sattumalta:=))
Kiitos jo etukäteen pienimmistäkin vinkeistä.Kehitysvammaliitosta varmaan jotain tietoa löytyy,mutta tässä ei ole autismista kyse.
Hali,hali ja pusi pusi päivään:=))
novelle: Hakusanalla holding-terapia löytyi jotain, mutta en tiedä onko joukossa oikeita kouluttajia. Ainakin holding-terapia on listattu MLL:n Lasten ja nuorten kuntoutussäätiön työmenetelmien sivuilla.