Vähän kuten vel­je­ni Lei­jo­na­kie­li ker­ran kir­joit­ti, haluai­sin ker­toa teil­le, että haluai­sin ker­toa teil­le, mitä haluai­sin. Kos­ka kui­ten­kin sen ker­to­mi­nen, mitä haluai­si ker­toa, on mah­do­ton­ta ilman, että samal­la tuli­si pal­jas­ta­neek­si, mitä haluai­si, ja kos­ka sii­tä puhu­mi­nen on poik­keuk­set­ta tul­kit­ta­vis­sa vää­rin pel­käs­tään sää­lin- tai huo­mion­ker­juuk­si, pää­tin täl­lä ker­taa jät­tää sen ker­to­mat­ta. Ehkä sen sijaan ker­ron­kin jotain muu­ta: ver­tauk­sen. #

Täy­teen­pu­hal­let­tu­na ole­mi­nen ei ole ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila. Ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila on olla tyh­jä ilmas­ta; joko niin, että ilmaa ei kos­kaan ole pal­loon puhal­let­tu, tai sit­ten niin, että se pal­loon puhal­let­tu ilma on tul­lut ulos joko vähi­tel­len ajan myö­tä tai sit­ten väki­val­tai­sen, puh­kea­mi­ses­ta räjäh­tä­mi­sen het­ke­nä. Tämän mää­rää ter­mo­dy­na­mii­kan toi­nen pää­sään­tö. #

Olen aina pelän­nyt ilma­pal­lo­ja, kos­ka ilma­pal­lot voi­vat räjäh­tää. Ker­ran räjäh­tä­nyt ilma­pal­lo ei enää voi räjäh­tää, mut­ta räjäh­tä­nees­tä ilma­pal­los­ta jää­neil­lä rie­ka­leil­la on mah­dol­lis­ta teh­dä pie­ni temp­pu: ote­taan isoin, koko­nai­nen rie­ka­le, ja ase­te­taan se tiu­kas­ti vas­ten rao­tet­tu­ja huu­lia. Sit­ten imais­taan ilmaa sisään­päin, jol­loin rie­ka­le pul­lis­tuu suu­hun pie­nek­si pal­lu­kak­si. Huu­let puris­te­taan tiu­kas­ti yhteen ja ulos jää­neet reu­nat pyö­ri­tel­lään itsen­sä ympä­ri mon­ta ker­taa; mah­dol­li­ses­ti jopa sol­mi­taan, jos sii­hen on varaa. #

Tulok­se­na on pik­ku­rui­nen ilma­pal­lo, joka on minus­ta vähin­tään­kin yhtä haus­ka kuin täy­si­ko­koi­set pal­lot ilmei­ses­ti joi­den­kin mie­les­tä ovat. Vää­jä­mät­tä seu­raa­vas­sa räjäh­dys­ta­pah­tu­mas­sa tämä pik­kui­nen pal­lo ei aiheu­ta lähes­kään yhtä kam­mot­ta­vaa, pok­sah­ta­vaa ään­tä, eivät­kä rie­ka­leet sin­koi­le hir­vit­tä­väl­lä taval­la joka suun­taan, kuin ison pal­lon räjäh­täes­sä. #

Täs­sä vai­hees­sa se lie­nee jo ihan ilmeis­tä, mut­ta alle­vii­va­taan se nyt täs­sä: minä olen rie­ka­lees­ta teh­ty pik­ku­pal­lo. Aina jos­kus minä tun­nus­te­len aivan kauim­mai­sia reu­no­ja­ni, joi­den repa­lei­suus muis­tut­taa minua sii­tä, että ker­ran minä­kin olin iso pal­lo, joka pok­sah­ti hir­vit­tä­väs­sä, väki­val­tai­ses­sa räjäh­dyk­ses­sä rie­ka­leik­si. Samal­la tun­nen salais­ta, sadis­tis­ta mie­li­hy­vää sii­tä, että kaik­ki tekin, te isot pal­lot, tyh­je­net­te vää­jää­mät­tä joko pik­ku hil­jaa tai sit­ten samal­la taval­la kuin minä, räjäh­täen ker­ral­la tus­kal­li­ses­ti kap­pa­leik­si. #

Mie­tin myös sitä, että jonain päi­vä­nä minä­kin taas pok­sah­dan, vaik­ken yhtä kovas­ti kuin ensim­mäi­sel­lä ker­ral­la, mut­ta sen jäl­keen ei enää ole riit­tä­vän pien­tä suu­ta, joka tai­koi­si jäl­jel­lä ole­vis­ta rie­ka­leis­ta edes pie­nen­pie­nen pal­lon. #

Muis­ta­kaa tämä: täy­teen­pu­hal­let­tu­na ole­mi­nen ei ole ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila. Ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila on olla tyh­jä ilmas­ta. #