Team Angst
#1578. Lauantai, 24. syyskuuta 2005 klo 10.50.17, kirjoittanut Jani. 8
Minä olen ihastunut. #
Noin, nyt se on sanottu. #
Heräsin tänä aamuna miettien, että miksen minä pysty kirjoittamaan näistä asioista. Ensisijainen syy on se, että joka kerta sen iskiessä minä tunnen syyllisyyttä sen takia kaikkien aiempien, vastaavien tunteitteni kohteena olleiden vuoksi. Tunnen itseni petturiksi ja häpeän sen tunnustamista julkisesti; että tällaisten, hellien tunteitteni kohde on vaihtunut vuosien saatossa useampaan kertaan. En voi mitään sille, että minusta se on väärin. Ihminen ei saisi tuntea sillä lailla enempää kuin yhtä ihmistä kohtaan. Korkeintaan siinä tapauksessa, että se tunteiden kohde kuolee, on minusta hyväksyttävää, että ne tunteet siirtyvät, kohdistuvat johonkuhun toiseen. #
Puhumattakaan siitä, miten väärin on tuntea jotain sellaista yhtäaikaisesti useampaa kuin yhtä ihmistä kohtaan. #
Ja kuten niin monissa muissakaan asioissa, tässäkään ei todellakaan lohduta yhtään se ajatus, että kaikkihan niin tekevätPyrkimykseni linkittää sanat Googlen ehdoilla tuottaa näköjään ristiriitaisia vihjeitä niissä linkkisanojen valinnoissa; aiemmin olisin linkittänyt tässä yhteydessä sanat “monissa muissakaan asioissa” jolloin sanojen merkitys olisi vihjannut, että linkin kohteena on niitä muita asioita, mutta Googlen ehdoilla linkitetyt sanat “kaikkihan niin tekevät” vihjaavat minusta virheellisesti, että linkin kohteena olisikin yksi “niin tekevistä”., joten miksen minäkin. #
Sain ryhmässä sellaisen vaikutelman, että tällaista ajattelua pidetään hieman eriskummallisena. Mitä, ettäkö muka Janilla olisi eriskummallisia ajatuksia, älkää nyt viitsikö! Sehän olisi aivan ennenkuulumatonta… #
Koetin perustella tästä täällä kirjoittamattomuutta itselleni tässä tapauksessa silläkin, että se liittyy terapiaryhmään, ja etten muka siksi voisi siitä kirjoittaa. Mutta tosiasiassa kyse on ainakin toistaiseksi ihan puhtaasti yksipuolisesta asiasta, minun asiastani, ja tämän oman tunnehässäkkäni tänne kirjoittamalla käsittelyssä minun on mahdollista sivuuttaa sen kohde (joka siis on ryhmässä) jotakuinkin kokonaan. #
Joku ehdotti joskus kauan sitten täällä, kommenteissa[alaviite]Tämä tapahtui vanhan Skm:n aikaan, joten en pysty löytämään sitä kovin helposti.[/alaviite], että iskisin itselleni naisen ryhmästä, ja minusta se oli silloin kertakaikkisen koominen ja mahdoton ajatus. En osannut kuvitella mistään sellaisista asioista puhumistakaan siellä, saatika sitten toimeen tarttumista. Jotenkin se ehkä heijastelee sitä, miten minusta tällaiset romantiikka-asiat ylipäänsäkin ovat niin intiimejä, kahdenkeskisiä asioita, että niistä ei oikein sovi puhua edes pienessä ryhmässä julkisesta verkkopäiväkirjasta nyt puhumattakaan.Voitte vain kuvitella, millaisen tuskan valtaan joudun lukiessani tekstejä, joiden aiheena on teiniseksi tai neitsyyden menettäminen. (Tuossapa muuten pari oivaa linkkisanaa Googlen poimittaviksi! Varautukaa pervovyöryyn, Kaura ja Sun äitis!) Siihen liittyy luultavasti kaikki se Suomen vanhan kansan niin sanottu viisaus, jonka mukaan hyviksi koetut asiat on pidettävä visusti piilossa, jotteivät ne herättäisi kateutta, ja tunnenkin syyllisyyttä tämän kirjoittamisesta myös sen takia. #
Mitään insestipelkoa minä en kuitenkaan myönnä tähän liittyvän, sillä minä olen kyllä kokenut senkin suhteessa luokkatoverityttöihin aina ala-asteelta lukioon asti; minulle kaikki oman luokan tytöt olivat kuin sisaruksia siinä mielessä, että ajatus johonkin suhteentapaiseen ryhtymisestä niiden kanssa olisi tuntunut sillä tavalla iljettävältä. #
Tämä tilanne ärsyttää minua siksikin, että olisin mieluummin halunnut pitää terapian näistä tunteista puhtaana, koska yksi isoimmista ongelmistani on ollut se, että panen niille aivan liian paljon painoa: olen yrittänyt käyttää niitä eräänlaisena voimavarana ja parantavana taikana, mitä ne eivät kuitenkaan tosiasiassa ole, kuten olen saanut katkerasti huomata. Olisin halunnut löytää terapiasta joitain parempia, toimivampia psyykkisiä voimavaroja, joiden avulla voisin selviytyä yksinäni, koska juuri tämä riippuvuuteni näistä tunteista tekee minusta riippuvaisen toisesta ihmisestä, joka niiden tunteiden kohteena on. #
Toisaalta voisi tietysti ajatella, että olen nyt tässä törmännyt oman elämäni ongelmiin juuri niin kuin ryhmässä kuuluukin tapahtua, mutta tosiasiassa tässä vaiheessa ei olla vielä lähelläkään niitä ongelmia. Ne ongelmat kyllä siittyvät tässä vaiheessa, eli tämä on se ensimmäinen harha-askel kartalta, minkä tuloksena sitä sitten jossain vaiheessa huomaa olevansa pahasti eksyksissä. Minä kuitenkin pahoin pelkään, että yksi puolitoistatuntinen viikossa puolen vuoden ajan ei riitä siihen eksymiseen. Edelliselläkin kerralla siihen tarvittiin vuosien intensiivinen yhdessäolo. Eikä se aika varsinkaan riittäisi sen jälkeen sieltä eksyksistä pois löytämiseen, mikä kuitenkin noin niin kuin järjellä ajateltuna tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta päämäärältä. #
Löysin mielenkiintoisen sitaatin: #
Toinen, tavallinen sudenkuoppa on alaryhmittyminen — klikkien muodostuminen ryhmän sisälle. Jos alaryhmän tavoitteet poikkeavat koko ryhmän tavoitteista, niin kuin ne tavallisesti tekevät, tuloksena voi olla hajautumista. Esimerkkinä olkoot kaksi ryhmäterapian jäsentä, joiden välille muodostuu rakkaussuhde tai vaikkapa läheinen ystävyys. Vaikka kyseessä onkin heidän kannaltaan positiivinen suhde, sellainen vahingoittaa lähes aina ryhmää, sillä ryhmän tavoitteena on kaiken ryhmän jäsenten välillä tapahtuvan avoin jakaminen, mutta rakastavaisten tavoitteena on keskinäinen läheisyys ja toisten sulkeminen sen ulkopuolelle. Parin päämäärät eivät sovi yhteen ryhmän päämäärien kanssa, joten ryhmän vetäjän täytyy puuttua tilanteeseen ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. #
Inc.com: Team Angst (suomennos omani) #
Että sillä tavalla. Kaikkien muiden, tämän tilanteen aiheuttamien haavekuvien tiellä olevien esteiden lisäksi ne toteutuessaan koituvat pahimmassa tapauksessa koko ryhmän kohtaloksi. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]2011-07-29 21:32[/klo] Poistin kuvan.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Eipä siinä vielä mittään, kun ihastuu ihastumisensa jälkeen (ja tämän ei ole tarkoitus vähätellä…), mutta kun 5+ parisuhteen jälkeen yhtäkkiä havaitsee, että “HEI - ympärillänihän on ihmisiä” ja sitten mennä ihastuu johonkin tyyppiin silleesti punastuttavan hykerryttävästi - SE tuntuu pahalta ja todella rikolliselta omaa jo arkistunutta ja turvallista kumppania kohtaan. Siis pelkkä ajatus ilman mitään lihallista petosta. Ja eikä siltikään rakasta kestokultaansa (ainakaan omasta mielestä?) yhtään vähempää, eikä tälle humahtavalle ihastuksen tunteelle mitään voi. Paitsi vältellä kohdetta, mikä voi olla hankalaa, jos kyseessä on esim. työ- tai opiskelutoveri, asiakas tai kotona vakituisesti käyvä siivooja.
Käytännössä olen vetänyt rajaa niin, että ihastumista on sallittu ruveta ilman syylisyyttä toteuttamaan mikäli se ei muita osapuolia loukkaa: ei siis ole sitoumuksia suuntaansa tai toiseen.
Itse olen ollut ihastunut satoja kertoja - ensi-ihastukseni tapasin jo tarhassa ennenkuin olin luopunut vaipoistani. Muutama vuosi sitten itseasiassa sattumalta näin tätä ensi-ihastustani bussissa ihan sattumalta: jotenkin tapaus oli säilynyt niin tunnistettavana parinkymmenen vuoden jälkeenkin, että sydämessäni sytkähti. Ja naama meni tietysti ihan tulipunaruusuksi :D
Ihastumissyylisyys siis romukoppaan, jos oikeaa aihetta ei ole: itse olen ainakin iloisempi ja mukavampi kaikkia ihmisiä kohtaa aina ihastuneena, joten mikäs se pahuus siinä sitten piilee? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että “sitä ainoaa oikeaa”, ennaltamäärättyä, ei ole olemassakaan - eriasia on se, jos jonkun kanssa sitoutuu ja päättää, että tässä tämä nyt on: minun oikeani.
Jopa oli sepustus - toivottavasti joku tolkku löytyy?
Mutta ihanaa ihastusta Janille ;)
V: “SE tuntuu pahalta ja todella rikolliselta omaa jo arkistunutta ja turvallista kumppania kohtaan. Siis pelkkä ajatus ilman mitään lihallista petosta.”
Minulle ne pahimmat petokset ovat nimenomaan siellä ajatuksen, tunteiden tasolla. Teot tosin satuttavat enemmän, mutta vain siksi, että ne kertovat jo tosi isoista tunteista. Mitä isommista tunteista on kyse, sitä enemmän ne satuttavat.
“Ja eikä siltikään rakasta kestokultaansa (ainakaan omasta mielestä?) yhtään vähempää, eikä tälle humahtavalle ihastuksen tunteelle mitään voi.”
Se siinä on kaikkein hirvittävintä, ettei sille voi mitään, että noin tapahtuu.
“Käytännössä olen vetänyt rajaa niin, että ihastumista on sallittu ruveta ilman syylisyyttä toteuttamaan mikäli se ei muita osapuolia loukkaa: ei siis ole sitoumuksia suuntaansa tai toiseen.”
Mikäli ymmärrän, mitä tarkoitat “toteuttamisella”, niin minä en pystyisi sellaiseen, koska minä en pysty kuvittelemaan sitä, ettei se loukkaisi. Olen jossain määrin kateellinen ihmisille, jotka siihen pystyvät, koska sellainen moraali on paljon paremmin ihmisen eläimellisen luonnon kanssa yhteensopiva kuin omani, joka ei sille tällaisia monisuuntaisia tunteita salli.
“Ihastumissyylisyys siis romukoppaan, jos oikeaa aihetta ei ole: itse olen ainakin iloisempi ja mukavampi kaikkia ihmisiä kohtaa aina ihastuneena, joten mikäs se pahuus siinä sitten piilee?”
Se, kun sillä voi satuttaa! Toisin sanoen en halua tehdä toisille siten, miten en haluaisi itselleni tehtävän. Joskin tässähän ei edelleenkään ole kyse mistään kontrolloitavista teoista vaan tunteista, eikä niitä voi kontrolloida - minkä takia ne siis ovat minusta niin hirvittäviä.
Oi jos sen vain voisikin tuosta vain heittää romukoppaan… mutta se on minulle yhtä mahdotonta kuin keskivertoihmiselle ehkä olisi mistä tahansa toisen ihmisen satuttamisesta tuntemansa syyllisyyden poisheittäminen.
“Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että »sitä ainoaa oikeaa«, ennaltamäärättyä, ei ole olemassakaan - eriasia on se, jos jonkun kanssa sitoutuu ja päättää, että tässä tämä nyt on: minun oikeani.”
Olen jossain määrin samaa mieltä: en usko mihinkään yhteen, ennaltamäärättyyn oikeaan. Uskon, että on olemassa useita, jotka ovat “oikeampia” kuin muut. Uskon, että jotta jotakuta voisi nimittää “siksi oikeaksi”, siihen johonkuhun täytyy sitoutua ja yhdessäoleminen päättää yhdessä.
Sittenkin tähän asetelmaan jää se ongelma, että toinen voi irtisanoa sen sopimuksen yksipuolisesti koska tahansa, eikä siihen voi itse mitenkään vaikuttaa (muutoin kuin korkeintaan sitä nopeuttavasti).
“Jopa oli sepustus - toivottavasti joku tolkku löytyy?”
Toki, ja anna tulla vaan sepustuksia jos on tullakseen. Kyllä Internetissä tilaa riittää.
“Mutta ihanaa ihastusta Janille ;)”
Heh, kiitoksia :)
Tunnen itseni petturiksi ja häpeän sen tunnustamista julkisesti; että tällaisten, hellien tunteitteni kohde on vaihtunut vuosien saatossa useampaan kertaan.
Minä en näe mitään pahaa siinä, että elämään ilmestyy uusi ihastus, kun edellinen on aikapäiviä sitten hiipunut pois. Päinvastoin, minusta on ihanaa, että nuori ihminen voi saada ihastumisesta energiaa elämäänsä. Ja nyt kun tuon luin, haluan ehdottomasti kumittaa pois sanan nuori! Siis kenen tahansa vapaan ihmisen elämään toivon ihastumista.
Parin päämäärät eivät sovi yhteen ryhmän päämäärien kanssa, joten ryhmän vetäjän täytyy puuttua tilanteeseen ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Tämä tietysti tekee asiasta vähän komplisoidumman. Mutta ollaanpas nyt realisteja: olen vuoden törmäillyt tänne mummilaan milloin mihinkin aikaan, ja liki aina olet ollut paikalla. Miten ihmeessä olisit elävään ihastumiskohteeseen törmännyt, jollet ryhmässäsi, joka on liki ainoita paikkoja, jossa käyt? Ihastuminen edellyttää kohtaamista. Jos kohtaamista ei tapahdu kuin ryhmässä, niin sieltähän se ihastus sitten löytyy. Mikä on tärkeysjärjestys? Minusta henkilökohtaisen onnen pitää olla luvallista, vaikka ryhmän toiminta siitä kärsisikin. Mutta se on vain minun, romantillisen vanhan hupsun, mielipide.
Äiti: “Minä en näe mitään pahaa siinä, että elämään ilmestyy uusi ihastus, kun edellinen on aikapäiviä sitten hiipunut pois.”
Ehkä ongelmani onkin siinä, että ne eivät koskaan hiivu lopullisesti pois. Jotain niistä jää aina takaraivoon kummittelemaan ja se on se, mitä kohtaan koen tekeväni väärin.
“Miten ihmeessä olisit elävään ihastumiskohteeseen törmännyt, jollet ryhmässäsi, joka on liki ainoita paikkoja, jossa käyt?”
Netissä. Mutta näiden ohella en mitenkään, enkä ole kyllä yrittänytkään. Päin vastoin. Ärkele.
“Ihastuminen edellyttää kohtaamista.”
Riippuu kohtaamisen määrittelystä, vrt. ed. ;)
Toki tiedostin netissä kohtaamisen mahdollisuuden. Mutta olen silleen vanhanaikainen, että vaikka kovasti uskon ystävyyteen netin välityksellä, niin sen sortin ihastumista, josta puhuit, en usko tapahtuvan kuin lihallisten ihmisten kohdatessa.
Minulle kosketus on tärkeää. Siksi jotenkin aina ajattelen, että ihastumisesta seuraa muillekin koskettamisen tarve. Ja se sujuu nahkeesti netissä!
Niin tai näin: ihastuminen on ihana tunne. Nauti siitä vailla syyllisyyttä (ei hetkauta entisiä ihastuksia, ei sotke ryhmää, jos se muuten on toimiva)
Haa, teoriassasi on yksi aukko: eipä psykoterapiaryhmässäkään nimittäin paljon kosketella!
Yritän nauttia, mutta syyllisyyden heivaaminen on vaikeaa, kun ei oikeasti usko sen olevan oikein.
eipä psykoterapiaryhmässäkään nimittäin paljon kosketella!
Ei nih, mutta sinne ja sieltä liikutaan lihoineen päivineen, joten koskettamisen mahdollisuus on teoriassa lähempänä!
mutta syyllisyyden heivaaminen on vaikeaa, kun ei oikeasti usko sen olevan oikein.
Onko kukaan koskaan sanonut, että olet aivan liian ankara itsellesi?
Omalle, epätäydelliselle itselle pitää olla armelias, ei tästä muuten mitään tule!
Äiti: Onhan sitä kuulunut vähän puolelta ja toiselta, muodossa jos toisessa, mutta minä olen omasta mielestäni ankara itselleni vain suhteessa siihen, miten lepsuja muut ovat itselleen.
“Omalle, epätäydelliselle itselle pitää olla armelias, ei tästä muuten mitään tule!”
Minä olen sitä mieltä, että kun katsoo vähän ympärilleen, niin on ihan ilmeistä, ettei mistään tule mitään nytkään. Ja sehän ei johdu siitä, että minä olen liian ankara itselleni vaan siitä, että muut ovat liian lepsuja itselleen.