Olen väsy­nyt, enkä sik­si jak­sa kir­joit­taa­kaan, mut­ta se väsy­mys on kai­ken­kat­ta­vaa eikä siis kir­joi­tus­vä­sy­mys­tä. Vaik­ka voi­si­han sitä tie­tys­ti väit­tää, että nii­tä kah­ta on minun koh­dal­la­ni mah­do­ton­ta erot­taa toi­sis­taan, kos­ka en minä tee mitään muu­ta kuin tätä. Mut­ta kyl­lä minä sen tun­nen, etten jak­sa mitään enkä innos­tu mis­tään. Onnek­si aina­kin elo­ku­vien tai Hol­me­sin kat­se­lu mais­tuu, vaik­ka minun täy­tyy­kin kerä­tä kaik­ki voi­ma­ni jak­saak­se­ni lait­taa jotain pyö­ri­mään. #

Niin ja tie­tys­ti­hän sitä aina jak­saa syö­dä, jos ei muu­ta. Ruo­ka mais­tuu aina, tai vaik­kei mais­tui­si­kaan, sitä mät­tää sil­ti­kin sisään­sä kuvi­tel­len saa­van­sa sii­tä loh­tua. Ruu­al­la­han se kaik­ki para­nee­kin, joo. Vas­ten­mie­lis­tä tou­hua, suruun­sa syö­mi­nen. Oste­le­mi­nen on vähem­män vas­ten­mie­li­nen loh­du­ke, mut­ta se käy lom­pa­kon pääl­le. #

Ja kuin­ka kie­roa sekin on, että kun on joku, jota ikä­vöi, niin sitä on pal­jon yksi­näi­sem­pi kuin sil­loin kun ei ketään ole? #