Tämä kuva­mer­kin­tä on omis­tet­tu sil­le tei­ni­po­ru­kal­le, joka on ihan vii­me päi­vi­nä havah­tu­nut vii­me jou­lu­na jul­kai­se­ma­ni pos­sun­pää­ku­van todel­li­suu­teen ja ruven­nut sen joh­dos­ta kil­van kek­si­mään minul­le uusia, hie­no­ja nimiä. #

 #

Dump­pa­sin nuo otsi­kot, joi­den sisäl­tö on visus­ti luki­tus­sa huo­nees­sa pää­ni sisäl­lä, tämän mer­kin­nän, jos­sa ker­ron ainoas­taan siir­ty­nee­ni jäl­leen hen­gis­sä rei­lus­ti poh­joi­seen, eteen. #

Maa­la­ri maa­laa ja hen­git­te­lee työn­sä ohes­sa pak­su­ja maa­li­huu­ru­ja. Kun maa­la­ri menee tauol­le, mitä hän tekee? Tupa­koi! #

En ymmär­rä. Minä, joka ahdis­tun kau­pun­gis­sa jo pel­käs­tään sii­tä pako­kaa­sun, pölyn ja teol­li­suus­pääs­tö­jen sekoi­tuk­ses­ta, jota oikean ilman sijas­ta var­sin­kin kesäi­sin ihmi­nen tääl­lä jou­tuu hen­git­tä­mään. #

“Jos riip­pu­vai­nen ryh­mä on hal­lit­se­va ja sitä uhkaa parin­muo­dos­tus­ryh­män joh­ta­jan pai­nos­tus, eri­to­ten jos se esiin­tyy mes­sias­toi­von kyl­läs­tä­män idean muo­dos­sa, ja jos sel­lai­set mene­tel­mät kuin tur­vau­tu­mi­nen raa­ma­tun laa­din­taan osoit­tau­tu­vat riit­tä­mät­tö­mik­si […]” #

W. R. Bion: Koke­muk­sia ryh­mis­tä: ryh­mä­dy­na­miik­ka psy­koa­na­lyy­sin näkö­kul­mas­ta, s. 119 #

Tämä on niin tätä! Täs­sä sitaa­tis­sa pal­jas­tuu koko rumuu­des­saan se, miten psy­koa­na­lyy­si on pelk­kä juu­ta­lais­kris­til­li­sen alle­go­ria­rak­kau­den ja län­si­mai­sen tie­teel­li­sen ajat­te­lun iljet­tä­vä ris­ti­sii­tos, epä­muo­dos­tu­nut äpä­rä­lap­si, jon­ka kan­nal­ta, ja mei­dän kan­nal­tam­me oli­si ollut pal­jon armol­li­sem­paa, jos se oli­si kuol­lut mah­dol­li­sim­man pian syn­ty­män­sä jäl­keen sen sijaan, että vie­lä 2000-luvul­la jou­du­taan luke­maan “mes­sias­toi­vos­ta” ja “raa­ma­tun laa­din­nas­ta” kir­jas­ta, jon­ka pitäi­si käsi­tel­lä psyyk­ki­sis­tä ongel­mis­ta kär­si­vien ihmis­ten aut­ta­mis­me­ne­tel­miä! #

Täl­lai­nen on minun elä­mä­ni: huo­li­mat­ta sii­tä, että teen joka iki­nen aamu samat asiat samas­sa jär­jes­tyk­ses­sä kuin robot­ti, huo­maan yhtäk­kiä tänä aamu­na, että olen lääk­keis­sä menos­sa kol­man­nes­sa päi­väs­sä kun pitäi­si olla nel­jän­nes­sä. Ei voi miten­kään olla mah­dol­lis­ta, että yksi koko­nai­nen päi­vä on jää­nyt välis­tä, ja kui­ten­kin niin on tapah­tu­nut. Elä­mä on hal­lit­se­ma­ton­ta kaa­os­ta, jota ei anka­rin­kaan tah­to kyke­ne kesyt­tä­mään. #

 #