Pam!
#1699. Lauantai, 19. marraskuuta 2005 klo 20.19.05, kirjoittanut Jani. 10
Melkein kuolin äsken, kun säntäsin ulos ovesta, tapani mukaan myöhässä bussista (ja tietenkin hissi oli alimmassa kerroksessa, kun minä asun ylimmässä - tätäkö se älykäs tekniikka nyt sitten tarkoittaa, että se osaa vittuilla ja hankaloittaa asioita oikein tahallaan?), ja kun ovi pamahti kiinni, pamahti päähäni sana: AVAIMET. #
Veren maku ehti jo syöksähtää suuhuni ja kerkesin tuntea helpotusta siitä, että sentään olin kännykän poiminut mukaani juuri ennen lähtöä. Aloin sitten koluta taskujani ihan varmana siitä, ettei niitä avaimia sieltä nyt kumminkaan löydy, koska minulla ei ollut mitään muistikuvaa niiden poimimisesta mukaani. #
Vaan katso! Olinkin kerännyt ne takkini taskuun jo edellisellä reissulla, enkä ollut niitä sieltä pois ottanut, ja sattumalta se oli juuri tämä takki, jonka tälläkin kertaa olin nykäissyt ylleni lähtiessäni. #
Kiitin hiljaa mielessäni Vt:n sohvalla asustavaa tyyppiä. #
Sitten tulin heti takaisin sisälle oman kodin turvaan pelkästään siitä ilosta, että minulla oli avaimet, joilla pääsin ihan itse takaisin omaan kotiin ilman, että minun olisi tarvinnut soittaa joillekin pelottaville tyypeille, jotka tulisivat avaamaan oven, jotta saisin mennä omaan kotiini. Kirottu kaupunkiasuminen, kun ei edes ovia voi jättää lukitsematta tai pitää vara-avainta kynnysmaton alla. #
Menen sitten sillä seuraavalla autolla. Minne? Ei aavistustakaan. Eihän sillä ole väliäkään; ei päämäärä ole tärkeä, vaan se matka. #
Se on kamala tunne, ovi kiinni pamahtaa ja avaimet ajatuksiin ilmestyy.