Mel­kein kuo­lin äsken, kun sän­tä­sin ulos oves­ta, tapa­ni mukaan myö­häs­sä bus­sis­ta (ja tie­ten­kin his­si oli alim­mas­sa ker­rok­ses­sa, kun minä asun ylim­mäs­sä - tätä­kö se äly­käs tek­niik­ka nyt sit­ten tar­koit­taa, että se osaa vit­tuil­la ja han­ka­loit­taa asioi­ta oikein tahal­laan?), ja kun ovi pamah­ti kiin­ni, pamah­ti pää­hä­ni sana: AVAIMET. #

Veren maku ehti jo syök­säh­tää suu­hu­ni ja ker­ke­sin tun­tea hel­po­tus­ta sii­tä, että sen­tään olin kän­ny­kän poi­mi­nut mukaa­ni juu­ri ennen läh­töä. Aloin sit­ten kolu­ta tas­ku­ja­ni ihan var­ma­na sii­tä, ettei nii­tä avai­mia siel­tä nyt kum­min­kaan löy­dy, kos­ka minul­la ei ollut mitään muis­ti­ku­vaa nii­den poi­mi­mi­ses­ta mukaa­ni. #

Vaan kat­so! Olin­kin kerän­nyt ne tak­ki­ni tas­kuun jo edel­li­sel­lä reis­sul­la, enkä ollut nii­tä siel­tä pois otta­nut, ja sat­tu­mal­ta se oli juu­ri tämä tak­ki, jon­ka täl­lä­kin ker­taa olin nykäis­syt ylle­ni läh­ties­sä­ni. #

Kii­tin hil­jaa mie­les­sä­ni Vt:n soh­val­la asus­ta­vaa tyyp­piä. #

Sit­ten tulin heti takai­sin sisäl­le oman kodin tur­vaan pel­käs­tään sii­tä ilos­ta, että minul­la oli avai­met, joil­la pää­sin ihan itse takai­sin omaan kotiin ilman, että minun oli­si tar­vin­nut soit­taa joil­le­kin pelot­ta­vil­le tyy­peil­le, jot­ka tuli­si­vat avaa­maan oven, jot­ta sai­sin men­nä omaan kotii­ni. Kirot­tu kau­pun­kia­su­mi­nen, kun ei edes ovia voi jät­tää lukit­se­mat­ta tai pitää vara-avain­ta kyn­nys­ma­ton alla. #

Menen sit­ten sil­lä seu­raa­val­la autol­la. Min­ne? Ei aavis­tus­ta­kaan. Eihän sil­lä ole väliä­kään; ei pää­mää­rä ole tär­keä, vaan se mat­ka. #