Tänään kerä­sin yhteen vii­mei­set, tääl­lä vie­lä majail­leet jään­teet elä­mä­ni mer­kit­tä­vim­mäs­tä kuu­den ja puo­len vuo­den jak­sos­ta, kun sovit­tiin että ne nou­de­taan tääl­tä pois. #

Lopuk­si leik­ka­sin hänen nimen­sä pois oves­ta­ni veit­sel­lä. #

(Kos­ka tätä ei voi sanoa ilman, että se kuu­los­taa dra­maat­ti­sel­ta, teko­dra­maat­ti­sel­ta tai muu­toin vain sil­tä kuin sii­hen sisäl­tyi­si enem­män kät­ket­ty­jä mer­ki­tyk­siä kuin sii­hen todel­li­suu­des­sa sisäl­tyy, en edes yrit­tä­nyt.) #

Tois­tai­sek­si tämä kaik­ki ei ole saa­nut minua pois tolal­ta­ni. Tun­nen kyl­lä kihel­möin­tiä, jol­lais­ta jo ker­ran veril­le raas­te­tun ja arpeu­tu­mas­sa ole­van, mut­ta sil­ti yhä­kin kutia­van ihon raa­pi­mi­nen aiheut­taa. Mut­ta se, ettei mie­le­ni ole tämän päi­vän aika­na onnis­tu­nut repi­mään taas ker­ran itse­ään pala­sik­si näi­den tapah­tu­mien sil­le tar­joa­mil­la aseil­la, saa minut varo­vas­ti toi­vo­maan, ettei niin tule tapah­tu­maan­kaan. #