So Long Ago, So Clear
#1730. Keskiviikko, 30. marraskuuta 2005 klo 16.22.16, kirjoittanut Jani. 11
“Luen taas kerran sähköpostiin tupsahtanutta tiedotetta Traumaattisten tapahtumien lokerointi yleisempää kuin on luultu. #
Olen lokeroinut pikkuveljen kuoleman jonnekin takaraivon taa. Vaikka kuolemasta tulee ensi tammikuussa kahdeksan vuotta, ei voi sanoa, että haava sielussa olisi parantunut. Arpeutunut korkeintaan.” #
ykstoista (via Veloena): “Traumaattisten tapahtumien lokerointi” #
Toivoisin jonain päivänä kykeneväni kirjoittamaan samanlaisen selostuksen asioista, mutta minusta tuntuu, ettei minulla ole “asioita”, joista kirjoittaa. Enkä toisaalta tiedä, onko se kirjoittaminen sitten loppujen lopuksi niin tarpeellistakaan nyt, kun se on tehty ainakin kerran marimban toimesta. Tavallaan se asia on aina yksi ja sama riippumatta ihmisistä ja tapahtumista, se tunne, tietoisuus on yksi ja sama. Jos sitä tietoisuutta ei tuota juttua lukemalla pysty tavoittamaan niin tuskinpa sitä sitten pystyy tavoittamaan mitenkään muutoin kuin joutumalla itse kokemaan jotain, joka viimeinkin repii hereille, siihen tietoisuuteen. #
Olen miettinyt tuota arpien käyttämistä vertauskuvana ja se on juuri sikäli ongelmallista, että arpi on jo sinänsä ihan hyvä asia, merkki mahdollisesti jo täydellisestä parantumisesta. Niinpä, vaikka omaan vertauskuvaani liittyy arpeutuminenkin, niin se arpeutuminen on tapahtunut tyngässä, jonka päästä on repeytynyt raaja. Vaikka verenvuoto lakkaa ja iho umpeutuu, ei irronnut raaja koskaan tule takaisin. Irronneesta raajasta ei voi parantua. #
Omenapuista karsitaan keväisin oksia. Joskus sitä joutuu sahaamaan paksunkin oksan poikki, kun puu ei enää kestä sitä.
Sahauskohtaan jäävä jälki on sekin eräänlainen arpi.
En tiedä, onko siitä lohduksi, että eläähän se puu sen leikkauksen jälkeen ja tekee syksyisin omenoita.
Elämä tynkänä on toki erilaista kuin ehjänä, mutta harva pääsee elämään elämänsä leikkaamattomana, sahan hampaiden arpeuttamatta.
Of memories known and matters so long ago, so clear…
marimba: Tekisi mieleni vääntää tuotakin analogiaa niin, ettei se enää näyttäisi ollenkaan lohdulliselta. Mutta se menisi jo ohi tarkoitukseni, joka ei suinkaan ole yrittää hieroa menetyksen ja muiden lopullisten kokemusten aiheuttamaa tuskaa sinun tavoin sen jo muutoinkin tuntevien naamaan, vaan yrittää keksiä sitä havainnollistavia analogioita niille, jotka eivät vielä ole sen makuun päässeet.
pni: Käsien iho menee kananlihalle vaikka vain kuvittelen biisin soivan.
Mielestäni arpi ei ole merkki täydellisestä paranemisesta, oli se sitten henkinen tai fyysinen arpi, sillä täydellinen paraneminen ei jättäisi jälkeensä mitään muistoa/todistetta tapahtuneesta vahingosta.
Arpi on kyllä hyvä merkki juuri siitä, että parantuminen on ollut täydellistä niiltä osin, että jäljellä ei ole kuin tuo merkki.
Itselläni on isoveljen kuoleman aiheuttama arpi.. tai oikeastaan siitä ei ole vielä jäljellä arpea, se arpi on vasta tulossa, mutta osaltani sisäistän tämän aiheen melko hyvin.
Osa arvistani on fyysisiä jotta henkisiä ei olisi, tosiasia sekin, valitettava tai ei.
Ehkä olen idealisti, mutta luulen, että vaikka irtileikatusta/-leikkautuneesta raajasta ei voi toipua fyysisesti ennalleen, voi toipua henkisesti, eli ettei ole enää katkera, sopeutuu uuteen kehoonsa.
Tosin sekin on varmaan prosessi, jossa välillä on parempi olo, välillä huonompi.
En silti halua turhentaa Jani sinun kokemustasi…
Kuraattori: Tämäpä yllättävää. Kuinka monilla marginaalin vakiovieraista näin raskaita arpia oikein onkaan?
Hyvä täsmennys arpien täydellisyydettömyydestä. Ajattelin lähinnä jotain ihmiskehon paranemisen täydellisyyttä, joka arpien tapauksessa luonnollisesti jää kauas ihmismielen kuvittelukyvyn luomasta täydellisyydestä.
Pälli: Sepä tästä tekeekin niin mielenkiintoista, että mieli on se jäsen, se raaja, jonka tehtävänä on ikään kuin paikata tuollaisia fyysiseen kehoon tulevia repeämiä. Vaan sitten, kun se repeämä tuleekin siihen mieleen, niin mikäs sen paikkaisi?
Kaksi kättä ja Black ‘n Decker..
No ehkä hieman vakavasti ottaen voisi ajatella, että muiden ehjät mielet voivat auttaa paikkaamaan, sekä osittain myös oma jos se ei kokonaan ole palasiksi mennyt. Jotkut sanovat ajan parantavan haavat, mutta aikaahan ei ole edes olemassa joten kyllä sen täytyy olla oma aktiivinen prosessointi + muiden tuki, joilla saa jotain aikaan.
On se kaunis. On.
pk_k: Muiden ehjät mielet taitavat olla se ainoa tunnettu särkyneiden mielten korjausväline. (Hyvä pointti, en tullut tuota ajatelleeksi analogiaa muovatessani, mutta näköjään se oli venyvä tässäkin suunnassa.)