Kopion tämän teks­tin Uni­maa­han kun­han Blog­so­me taas jos­kus herää huol­los­taan. #

Olen näh­nyt pal­jon eläi­nu­nia vii­me aikoi­na. En juu­ri mitään ehe­ää koko­nai­suut­ta, tai aina­kaan en ole muis­ta­nut nii­den koko­nai­suuk­sia herät­tyä­ni, mut­ta eläi­miä on ollut pal­jon ja eri­lai­sia. Vii­me­viik­koi­ses­ta Ava­ras­ta luon­nos­ta tuli­vat kro­ko­tii­lit mum­mi­lan taka­pi­hal­le. Ne oli kah­lit­tu, mut­ta ne oli­vat pit­kän ket­jun pääs­sä niin, että ne pää­si­vät liik­ku­maan mel­ko kau­as, poh­ja­piir­rok­sel­taan suo­ra­kai­teen muo­toi­sen talon vas­tak­kai­sil­le nur­kil­le saak­ka. Yksi niis­tä puri toi­ses­ta ison kim­pa­leen lihaa pois. Pure­ma­koh­das­ta pal­jas­tu­nut liha oli hai­la­kan vaa­lean­pu­nais­ta. #

Ehkä sel­keim­min juo­nel­li­sen unen pää­osas­sa oli koi­ra, austra­lian­pai­men­koi­ra (mie­li­ku­va­ni niis­tä on, että ne ovat erit­täin älyk­käi­tä). Se oli irral­laan jos­sain tal­vi­ses­sa erä­maas­sa, jon­ne olin men­nyt van­hem­pien kans­sa autol­la. Ajat­te­lim­me ottaa sen mukaan, kos­ka se oli sel­väs­ti eksy­nyt ihmi­sis­tä. Se ei kui­ten­kaan uskal­ta­nut tul­la lähel­le, vaik­ka oli­kin meis­tä kiin­nos­tu­nut, vaan piti jat­ku­vas­ti vähin­tään muu­ta­man met­rin väli­mat­kan äitiin, joka yrit­ti hou­ku­tel­la sitä. Minä sanoin, että sen pitää antaa lähes­tyä omil­la ehdoil­laan, ja näy­tin esi­merk­kiä: läh­din käve­le­mään pois­päin, mut­ta ojen­sin kät­tä­ni taak­se­päin, jol­loin koi­ra läh­ti seu­raa­maan ja alkoi nuus­kia kät­tä­ni, ja sen teh­ty­ään tote­si minut ilmei­ses­ti luo­tet­ta­vak­si, kos­ka pys­tyin otta­maan sen sylii­ni ja kii­peä­mään sen kans­sa auton taka­pen­kil­le. #

Kun läh­dim­me aja­maan, minua huo­let­ti, että koi­ra virt­saa tai ulos­taa autoon, joten ase­tin sen sei­so­vaan asen­toon siten, että sen taka­ja­lat oli­vat jal­ka­ti­las­sa ja etu­kä­pä­lät sylis­sä­ni. Kun se sit­ten (tie­tys­ti) virt­sa­si, enin osa sii­tä meni muo­vi­ma­tol­le, vaik­ka osa tuli­kin housuil­le­ni. Pel­kä­sin, että isä suut­tuu, mut­ta yri­tin vakuu­tel­la, että vain muo­vi­mat­to on sot­keen­tu­nut, ja sen­hän saa hel­pos­ti tyh­jen­net­tyä ja put­sat­tua. #

Vii­me yönä olin taas mum­mi­las­sa. Nukuin olo­huo­nees­sa Jan­nen kans­sa ja meil­lä oli lem­mik­ki­nä muu­ta­mia pie­niä por­sai­ta sekä pie­neh­kö (noin met­rin mit­tai­nen) kuris­ta­ja­käär­me. Yhdis­tel­mä on var­sin kum­mal­li­nen sikä­li, että kaik­ki oli­vat ihan irral­laan kes­ke­nään, eikä mei­tä näh­tä­väs­ti huo­let­ta­nut, että käär­me rupe­ai­si pyy­dys­tä­mään pik­ku pos­su­ja. Tun­sin nuk­kues­sa­ni kuin­ka käär­me lui­ker­te­li pääl­lä­ni, ja pel­kä­sin, että se ereh­tyi­si luu­le­maan kät­tä­ni tai jotain muu­ta ulo­ket­ta­ni saa­liik­si ja rupe­ai­si kuris­ta­maan sitä, joten yri­tin olla mah­dol­li­sim­man hil­jaa ja pai­koil­la­ni. Äiti tuli olo­huo­nee­seen eikä huo­man­nut käär­met­tä vaan käve­li mel­kein sen pääl­le. Kuis­ka­sin: “varo käär­met­tä!” #

(Kuin­ka kuis­ka­taan niin, että lopus­sa on huu­to­merk­ki?) #