Voi hyvä juma­la, mitä tuo Ugus on taas kir­joit­ta­nut! Haju­ku­mi- ja penaa­li­muis­te­lu­ja lukies­sa­ni minä itkin ja nau­roin yhtä aikaa. #

Itse asias­sa minä en ollut haju­ku­mien ystä­vä, vaan vihol­li­nen. Minä rakas­tin sitä kou­lus­ta saa­ta­vaa kul­mi­kas­ta, vaa­ti­mat­to­man väri­tön­tä kumia, joka oli ehdot­to­man hyö­dyl­li­nen ja käyt­tö­tar­koi­tuk­seen­sa (pyyh­ki­mi­nen) sopi­va eikä koris­te. Sen sijaan penaa­li­ni oli vas­ta­koh­ta täl­le, jo sil­loin oras­ta­neel­le, spar­ta­lai­sel­le maul­le­ni: minul­la oli nimit­täin myös sel­lai­nen penaa­lien tuo­mio­päi­vän­ko­ne, mech ja cyborg, tai aina­kin sii­nä oli robot­tien kuvia ja minä­kin kyl­lä hyvin muis­tan nuo joka suun­taan aukea­vat, mil­joo­nat luu­kut ja ulos­sin­kou­tu­vat tero­tin­osat, joi­ta tie­ten­kin hyö­dyn­net­tiin eri­näis­ten pro­jek­tii­lien ammun­taan (vaik­ken ihan var­ma sii­tä ole­kaan, oli­ko juu­ri omas­sa­ni sel­lais­ta). #