Ryhmän loppu
#2095. Tiistai, 28. maaliskuuta 2006 klo 14.41.47, kirjoittanut Jani. 9
Tänään on viimeinen terapiakerta. #
Olen tavannut samat viisi ihmistä (kuusi, jos terapeutti lasketaan) puolentoista tunnin ajan kerran viikossa lähes kolme vuotta, eikä sen päättyminen tunnu miltään. Dear doc, onkohan minussa jotain vikaa? #
Epäilen, että olen jotenkin tunkenut koko asian pois tietoisuudestani, jonne se rysähtää takaisin sitten jossain vaiheessa (ehkä viikon päästä). Tai sitten pääni on puuta, katseessani on jotakin vikaa, en ole aivan normaali, minä tapan teidät kaikki, hymyilen niin tehdessäni ja itken sen jälkeen kuinka tylsää taas on. #
Ennen terapian alkua en olisi ikimaailmassa kuvitellut lähteväni ryhmäterapiaan. Ajattelin, etten saisi sanottua sanaakaan, koska yleensä en saa suutani auki lainkaan jos läsnä on enemmän kuin yksi ihminen (enkä juurikaan silloinkaan). Tavallaan olinkin oikeassa, sillä vaikka olenkin ehkä puhunut paljon, en ole sanonut mitään tärkeää. #
Viimeksi psykiatrin kanssa keskustellessani oli helppo havainnollistaa hänelle tätä, sillä senhetkinen keskustelumme oli heti hujahtanut niin syvälle, etten koe ryhmäterapiassa päässeeni lähellekään sellaista. Sain myös välittömästi psykiatrilta oivalluksen jostain, mitä en ole tähän mennessä ryhmän loppumisen merkityksestä tajunnut: olen sen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässäni täysin yksin. #
Ennen ryhmän alkua siis jännitin siellä pärjäämistäni. Mutta ryhmän alettua takkini kääntyi: huomasin, että yksilöterapiassa olisin ollut terapeutin kanssa yksin, ja jos en olisi tullut ymmärretyksi, olisin ahdistunut, koska läsnä ei olisi ollut ketään, joka ymmärtäisi. Puhumattakaan siitä, että olisin eri mieltä terapeutin kanssa, yksin. Ryhmässä sitä pelkoa ei ollut, koska aina löytyi joku joka oli ainakin osittain samaa mieltä. #
Huomasin kuitenkin pian, että ryhmässä on aivan liian helppoa piiloutua kulisseihin ja pyöritellä lavalla esiintyviä nukkeja mielin määrin ilman, että sillä on minkäänlaista merkitystä tai yhteyttä terapian ulkopuoliseen elämään (ai mihin?) ja sen ongelmiin. En ollut kertaakaan todella ahdistunut, vain miellyttävällä tavalla jännittynyt, enkä koskaan alkanut pelkäämään ryhmään menemistä niin kuin pelkään mihin tahansa muuhun sovittuun paikkaan, sovittuna aikana menemistä. #
Niinpä en usko, että vaikka terapia olisi jatkunutkin, tilanteeni olisi tästä miksikään muuttunut. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]28.1.2009[/klo] 21:54 Poistin mädänneen linkin.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Täsmäluettavaa, olen juuri itse joutumassa/pääsemässä pienryhmäterapiaan joka tosin on naamioitu salakavalasti nimeämällä se “x:n hallintakurssiksi”.
Odotan innolla josko saisin siitä edes puoliksi kuvailemasi kaltaisia elämyksiä, epäilen että se hakkaa ainakin nykyisen kukkahattutätiterapeuttini kanssa nököttämiset… ja ihanaa että olet päässyt psykiatrin kanssa hölisemään, ainakin täällä pksseudulla psylääkärit ovat ainoastaan reseptinsuoltokoneita ja terapiavastuu sälytetään psy.erik.sair.hoitsuille.
Psykologeista ei ole näköhavaintoja lainkaan. ;)
Silloin kun itse kävin veljeni kuoleman jälkeen eräänlaisessa terapiassa, jonka jälkeen suositeltiin toista terapiaa, niin sen toisen terapian loppumisen jälkeen oli sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli, pitikö jotain tapahtuakin siinä matkan varrella, ja että mitäs mä nyt teen kun olo on kuin se oli koko rumban alussakin ja kun loppu muistutti vanhoja Miami Vicen jaksoja jossa ratkaisun sijasta ruutuun pöllähtikin vain nasevan jysäyksen saattelemana Michael Mann ja loput lopputekstit.
rope: Terapiaistunnon tapaiset neljänkymmennenviiden minuutin tapaamiset psykiatrin kanssa ovat YTHS:n luksusetuja. Onhan se jotain aivan muuta kuin aiemmat, kunnallisen puolen psykiatrin kymmenen minuutin pikasessiot.
Kuraattori: Tajunnanräjäyttävä vertaus jonkin loppumisesta kuin seinään, tuo Miami Vice -vertaus!
Jos saan tiedustella, niin jäikö se sitten osaltasi siihen, vai jatkoitko sitten suositellussa, toisessa terapiassa?
YTHS ei palvele täällä sitäkään vähää mitä.. njoo, en kitise enempää, pääasia että jostain saa edes apua ja vesi on märkää kans.
Oho, että näin on heikoissa kantimissa… enpä tiennytkään senkin olevan noin pahoin paikkakuntakohtaista.
Jani, kiitokset kehuista :)
Siis ensimmäinen liittyi veljeni kuolemaan, se oli hyödyllinen ja se jopa auttoi, ja siellä suositeltiin tätä toista, joka siis oli tämä melko hyödyttömältä tuntuva, loputtuaan. Kyllähän siellä oivallisia kysymyksiä esitettiin, siellä jälkimmäisessä, mutta ikään kuin vastausten jäädessä ilmaan roikkumaan kuin holokaustin uhrien avunpyynnöt. Ja juu, saa tiedustella :)
Ahaa, no niin, no nyt selveni tuo kuvio. Kiitoksia!
[…] Kuten silloinkaan, kun se tapahtui, ei ryhmän loppuminen tunnu vieläkään miltään. Tosin, ei se ihan niinkään ole, vaan tarkemmin sanottuna olen pari kertaa jo tuntenut jotain, mitä voisi ehkä verrata siihen miltä viisaudenhampaan poisto tuntui. Se siis tuntui, ja tuntui sillä tavalla ikävältä, ettei ollut epäselvää, että minua vahingoitettiin siinä jollain tavalla, mutta se ei tuntunut kipuna. […]