Tänään on vii­mei­nen tera­pia­ker­ta. #

Olen tavan­nut samat vii­si ihmis­tä (kuusi, jos tera­peut­ti las­ke­taan) puo­len­tois­ta tun­nin ajan ker­ran vii­kos­sa lähes kol­me vuot­ta, eikä sen päät­ty­mi­nen tun­nu mil­tään. Dear doc, onko­han minus­sa jotain vikaa? #

Epäi­len, että olen joten­kin tun­ke­nut koko asian pois tie­toi­suu­des­ta­ni, jon­ne se rysäh­tää takai­sin sit­ten jos­sain vai­hees­sa (ehkä vii­kon pääs­tä). Tai sit­ten pää­ni on puu­ta, kat­sees­sa­ni on jota­kin vikaa, en ole aivan nor­maa­li, minä tapan tei­dät kaik­ki, hymyi­len niin teh­des­sä­ni ja itken sen jäl­keen kuin­ka tyl­sää taas on. #

Ennen tera­pian alkua en oli­si iki­maa­il­mas­sa kuvi­tel­lut läh­te­vä­ni ryh­mä­te­ra­pi­aan. Ajat­te­lin, etten sai­si sanot­tua sanaa­kaan, kos­ka yleen­sä en saa suu­ta­ni auki lain­kaan jos läs­nä on enem­män kuin yksi ihmi­nen (enkä juu­ri­kaan sil­loin­kaan). Taval­laan olin­kin oikeas­sa, sil­lä vaik­ka olen­kin ehkä puhu­nut pal­jon, en ole sano­nut mitään tär­ke­ää. #

Vii­mek­si psy­kiat­rin kans­sa kes­kus­tel­les­sa­ni oli help­po havain­nol­lis­taa hänel­le tätä, sil­lä sen­het­ki­nen kes­kus­te­lum­me oli heti hujah­ta­nut niin syväl­le, etten koe ryh­mä­te­ra­pias­sa pääs­see­ni lähel­le­kään sel­lais­ta. Sain myös välit­tö­mäs­ti psy­kiat­ril­ta oival­luk­sen jos­tain, mitä en ole tähän men­nes­sä ryh­män lop­pu­mi­sen mer­ki­tyk­ses­tä tajun­nut: olen sen jäl­keen ensim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni täy­sin yksin. #

Ennen ryh­män alkua siis jän­ni­tin siel­lä pär­jää­mis­tä­ni. Mut­ta ryh­män alet­tua tak­ki­ni kään­tyi: huo­ma­sin, että yksi­lö­te­ra­pias­sa oli­sin ollut tera­peu­tin kans­sa yksin, ja jos en oli­si tul­lut ymmär­re­tyk­si, oli­sin ahdis­tu­nut, kos­ka läs­nä ei oli­si ollut ketään, joka ymmär­täi­si. Puhu­mat­ta­kaan sii­tä, että oli­sin eri miel­tä tera­peu­tin kans­sa, yksin. Ryh­mäs­sä sitä pel­koa ei ollut, kos­ka aina löy­tyi joku joka oli aina­kin osit­tain samaa miel­tä. #

Huo­ma­sin kui­ten­kin pian, että ryh­mäs­sä on aivan lii­an help­poa pii­lou­tua kulis­sei­hin ja pyö­ri­tel­lä laval­la esiin­ty­viä nuk­ke­ja mie­lin mää­rin ilman, että sil­lä on min­kään­lais­ta mer­ki­tys­tä tai yhteyt­tä tera­pian ulko­puo­li­seen elä­mään (ai mihin?) ja sen ongel­miin. En ollut ker­taa­kaan todel­la ahdis­tu­nut, vain miel­lyt­tä­väl­lä taval­la jän­nit­ty­nyt, enkä kos­kaan alka­nut pel­kää­mään ryh­mään mene­mis­tä niin kuin pel­kään mihin tahan­sa muu­hun sovit­tuun paik­kaan, sovit­tu­na aika­na mene­mis­tä. #

Niin­pä en usko, että vaik­ka tera­pia oli­si jat­ku­nut­kin, tilan­tee­ni oli­si täs­tä mik­si­kään muut­tu­nut. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]28.1.2009[/klo] 21:54 Pois­tin mädän­neen linkin.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #