Näi­nä säh­köi­sen tie­don­vä­li­tyk­sen aikoi­na kir­jeen­vaih­to voi tapah­tua yhden päi­vän, jopa muu­ta­man tun­nin sisäl­lä: Bri­min vas­taus. #

Olen tuon luet­tua­ni kovin iloi­nen ja yri­tän säi­lyt­tää pok­ka­ni tääl­lä vaik­ka vai­ke­aa se on; kyy­ne­leet kihoa­vat sil­mii­ni mel­kein väki­sin­kin. Meis­sä on Bri­min kans­sa jotain saman­kal­tais­ta tun­ne­herk­kyyt­tä, mut­ta Bri­mis­sä, minus­ta tun­tuu, se elää aina­kin täl­lä het­kel­lä pal­jon vah­vem­pa­na. Itse en ole sitä enää vii­me vuo­si­na jak­sa­nut elää, vaan olen paen­nut sitä kemi­aan. Sik­si ihai­len ystä­vä­ni roh­keut­ta. #

Samal­la mie­lee­ni hii­pii hil­jai­nen huvit­tu­nei­suus sii­tä, että mah­de­taan­ko­han tämä ja pariu­tu­mis­vih­jai­lu­ni las­kea joil­lain suun­nil­la yhteen hiu­kan vää­räl­lä taval­la. #