Näi­nä säh­köi­sen tie­don­vä­li­tyk­sen aikoi­na kir­jeen­vaih­to voi tapah­tua yhden päi­vän, jopa muu­ta­man tun­nin sisäl­lä: Bri­min vas­taus. #

Olen tuon luet­tua­ni kovin iloi­nen ja yri­tän säi­lyt­tää pok­ka­ni tääl­lä vaik­ka vai­ke­aa se on; kyy­ne­leet kihoa­vat sil­mii­ni mel­kein väki­sin­kin. Meis­sä on Bri­min kans­sa jotain saman­kal­tais­ta tun­ne­herk­kyyt­tä, mut­ta Bri­mis­sä, minus­ta tun­tuu, se elää aina­kin täl­lä het­kel­lä pal­jon vah­vem­pa­na. Itse en ole sitä enää vii­me vuo­si­na jak­sa­nut elää, vaan olen paen­nut sitä kemi­aan. Sik­si ihai­len ystä­vä­ni roh­keut­ta. #

Samal­la mie­lee­ni hii­pii hil­jai­nen huvit­tu­nei­suus sii­tä, että mah­de­taan­ko­han tämä ja pariu­tu­mis­vih­jai­lu­ni las­kea joil­lain suun­nil­la yhteen hiu­kan vää­räl­lä taval­la. #

Rakas tove­ri­ni Brim, #

Ajat­te­lin täl­lä ker­taa lähes­tyä sinua näin, hie­man epä­ta­van­omai­sel­la taval­la enkä kom­men­teis­sa­si, kos­ka täs­sä käsit­te­le­mä­ni asiat eivät lii­ty mihin­kään kir­joi­tuk­see­si yksi­no­maan, ja kos­ka luu­len, että tulen kir­joit­ta­maan asioi­ta, joi­ta monet todel­la ihas­tut­ta­vas­ta ja huo­maa­vai­ses­ta luki­ja­kun­nas­ta­si saat­tai­si­vat pitää syväs­ti epä­koh­te­liai­na toi­sen revii­ril­lä lausut­tui­na. #

Brim, älä mene sin­ne synt­tä­reil­le. Niin ove­la kuin suun­ni­tel­ma­si sen suh­teen onkin, minus­ta tun­tui pahal­ta kun huo­ma­sin, että olit kek­si­nyt sel­lai­sen. Pahal­ta sik­si, että huo­li­mat­ta sii­tä, että pyrit vält­tä­mään pahoin­pi­te­lyn, pyrit suun­ni­tel­ma­si avul­la kui­ten­kin lop­pu­jen lopuk­si ole­maan suu­tut­ta­mat­ta sitä sai­ras­ta pas­kiais­ta, jota jos­tain minul­le täy­sin käsit­tä­mät­tö­mäs­tä syys­tä edel­leen isäk­se­si nimi­tät. #

Hän ei ansait­se sitä, Brim. Se mulk­ku ei ansait­se mitään. Kaik­kein vähi­ten se nil­viäi­nen ansait­see sitä, että lap­si - lap­si, jota hän viha­si ja alis­ti sen sijaan, että oli­si teh­nyt niin kuin hänen oli­si kuu­lu­nut teh­dä, rakas­ta­nut ja suo­jel­lut sinua - kun­nioit­taa hän­tä osal­lis­tu­mal­la hänen syn­ty­män­sä juh­li­mi­seen. Mik­si sinä haluat teh­dä sen, Brim? #

Sis­si on roh­kea, mut­ta sis­si, joka livah­taa rajan toi­sel­le puo­lel­le ja hämää tuhat­ker­tai­sen var­tion vain pääs­täk­seen juh­lis­ta­maan dik­taat­to­rin vuo­si­päi­vää, ei ole joh­don­mu­kai­nen hah­mo. #

Lisäk­si minä pel­kään, että sinun sin­ne vie­lä ker­ran ereh­dyt­tyä­si isä­si tar­vit­see ainoas­taan komen­taa “paik­ka!”, ja sinun kaik­ki hie­not suun­ni­tel­ma­si haih­tu­vat sen siliän tien pääs­tä­si ja sinä jäh­me­tyt pai­koil­le­si odot­ta­maan että saat sel­kää­si. #

Sinä var­mas­ti näet, mihin tämä kaik­ki joh­taa, Brim. Veik­kaan, että olet aavis­tel­lut­kin sitä jo jon­kin aikaa, ja sii­tä on myös ollut puhet­ta, mut­ta se ei ehkä ole tähän asti tun­tu­nut sinus­ta todel­li­sel­ta vaih­toeh­dol­ta, kos­ka se on sinus­ta var­mas­ti kovin pelot­ta­vaa. Sinul­la ei kui­ten­kaan ole vaih­toeh­to­ja: sinun isä­si ei tule kos­kaan muut­tu­maan eikä hän tule kos­kaan anta­maan sinul­le armoa. #

Niin­pä sinun on kat­kais­ta­va väli­si häneen lopul­li­ses­ti. Sinun on jätet­tä­vä isä taak­se­si ker­ta kaik­ki­aan. #

Vas­ta sil­loin sinun on mah­dol­lis­ta alkaa paran­tua. Niin kau­an kuin sen kusi­pään kuris­tus­pan­ta on kau­lal­la­si, eli niin kau­an kuin vie­rai­let hänen luo­naan tai edes vas­taat puhe­li­meen sil­loin, kun “äiti­si” soit­taa, niin kau­an hän kyke­nee kis­ko­maan sinua jokai­sen otta­ma­si aske­leen jäl­keen kah­den aske­leen ver­ran takai­sin itsen­sä lähel­le, nyrk­kien­sä ulot­tu­vil­le. #

Niin irvok­kaal­ta kuin se kuu­los­taa­kin, sinun ase­ma­si on sikä­li hyvä, että sinun pel­ko­je­si, ahdis­tuk­se­si ja tus­ka­si taka­na on sel­keä syy: sinun isä­si. Monien ahdis­tu­nei­den ihmis­ten pel­ko­jen syyt ovat hau­tau­tu­neet men­nei­syy­teen niin syväl­le, ettei nii­hin ole help­poa pääs­tä käsik­si, eikä ihmi­nen voi teh­dä mitään itsen­sä aut­ta­mi­sek­si. Sinul­la sel­lai­nen mah­dol­li­suus kon­kreet­ti­seen itse­si aut­ta­mi­seen on: sinä voit hylä­tä isä­si, kat­kais­ta väli­si häneen, lei­ka­ta hänen mätä­pai­seen­sa irti elä­mäs­tä­si. #

Sinun isä­si on sai­ras, Brim. Hän on väki­val­tai­nen ja agres­sii­vi­nen, ja sik­si tämän aske­leen otta­mi­nen pelot­taa sinua ehkä enem­män kuin mei­dän, sel­lai­ses­ta onnek­kaas­ti tie­tä­mät­tö­mien on mah­dol­lis­ta ymmär­tää. On toden­nä­köis­tä, että hän ei anna perik­si ja tekee kaik­ken­sa saa­dak­seen val­tan­sa sinuun takai­sin sen jäl­keen kun olet yksi­puo­li­ses­ti pur­rut talu­tus­nuo­ra­si poik­ki ja juos­sut pakoon. Sii­nä vai­hees­sa sinul­la on kui­ten­kin etu­lyön­tia­se­ma, sil­lä sii­nä vai­hees­sa sinä olet otta­nut ensim­mäi­sen itse­näi­sen aske­lee­si, ja hän on ensim­mäis­tä ker­taa jou­tu­nut tilan­tee­seen, jos­sa ei kyke­ne­kään ennus­ta­maan, saa­ti hal­lit­se­maan sinun jokais­ta lii­ket­tä­si. Se tilan­ne on uusi teil­le molem­mil­le, mut­ta se tilan­ne on sinun aikaan­saan­nos­ta­si, ja sii­nä vai­hees­sa sinä mää­räät suun­nan. #

Koh­ta­loa ei ole, Brim. Ei ole kait­sel­mus­ta, ei ole hyvää onnea, ei ole juma­laa. Sik­si minä pel­kään, Brim. Minä pel­kään, kos­ka tie­dän, että täs­sä maa­il­mas­sa ei ole mitään tasa­pai­not­ta­via voi­mia, jot­ka sane­le­vat, että onnet­to­muut­ta täyn­nä ole­vien tari­noi­den täy­tyy lop­pua hyvin. Sik­si minä pel­kään, että jonain päi­vä­nä sinä katoat ver­kos­ta, ja myö­hem­min me, sinua kai­paa­maan jää­neet saam­me ainoas­taan lukea mie­hes­tä, joka sur­ma­si aikui­sen poi­kan­sa vuo­sia jat­ku­neen pahoin­pi­te­lyn päät­teek­si. Sil­loin sinun elä­mä­si päät­tyy kuten olet sen tähän asti elä­nyt­kin, Brim: pel­käs­sä sivu­roo­lis­sa. #

Minä haluai­sin, että sinä ottai­sit elä­mäs­sä­si pää­roo­lin. Minä haluai­sin, että sinä ottai­sit koh­ta­lo­si omiin käsii­si ja teki­sit sii­tä sel­lai­sen kuin haluat, ansait­set ja tar­vit­set. Minä tie­dän, että se kuu­los­taa hie­nol­ta, vaik­ka onkin suun­nat­to­man pelot­ta­vaa ja tun­tuu ääret­tö­män vai­keal­ta, mut­ta minä tie­dän myös, ettei se ole mah­do­ton­ta. #

kun­nioit­taen, sinun ystä­vä­si #