#

Ase­mal­la, Pen­do­li­non liu­kues­sa ykkös­rai­teel­le minul­le val­ke­nee, etten oikeas­taan tie­dä, mil­tä Veloe­na näyt­tää. Joten­kin en kui­ten­kaan luo­ta meet­vurs­ti­pizza-ver­tauk­seen­kaan. Juu­ri tämän varal­ta olen kui­ten­kin itse pukeu­tu­nut tun­nus­merk­ki­pai­taan kuten nor­sik­sen tava­tes­sa­ni. #

Kuten nor­sik­sen tava­tes­sa­ni, tun­nis­tan nyt­kin koh­tee­ni vaat­teis­ta, vaik­ken niis­tä kuvia Veloe­nan tapauk­ses­sa ole­kaan näh­nyt; hänen tyy­lin­sä vas­taa minul­le teks­tin perus­teel­la syn­ty­nei­tä mie­li­ku­via. Toi­sin kuin nor­sik­sen tava­tes­sa­ni, olen muis­ta­nut ottaa kame­ran mukaa­ni, joten voin hank­kia todis­tei­ta täs­tä koh­taa­mi­ses­ta. #

Halaan jos­tain syys­tä kum­mal­li­sel­la ris­ti­tyy­lil­lä. #

Kos­ka ei sada, voim­me käyt­tää A-suun­ni­tel­man ja siir­tyä ase­mal­ta Kirk­ko­puis­toon. Mat­kal­la käym­me kur­kis­ta­mas­sa tans­si­ken­kä­kau­pan ikku­nas­ta sisään, mut­tem­me uskal­la men­nä oves­ta. Sen jäl­keen täy­tyy kui­ten­kin käy­dä ruo­ka­kau­pas­sa. Veloe­na halu­aa man­si­koi­ta ja päh­ki­nöi­tä, ja minun pää­ni mei­naa räjäh­tää. #

Tun­nus­tan, että tämä kaik­ki on minus­ta täy­sin sur­re­aa­lis­ta. #

Puis­toon pääs­tyäm­me täs­tä läh­tee kes­kus­te­lu, joka kul­kee ties mis­sä, sivu­aa puhu­via kis­so­ja, ja jon­ka päät­teek­si har­hai­lem­me Kaup­pa­ka­dul­la, jon­ne oikean pai­kan löy­dyt­tyä jätän Veloe­nan. Halaan täl­lä ker­taa jär­ke­väm­mäl­lä tyy­lil­lä, mut­ta huo­nos­ti, kos­ka minul­la on kädet täyn­nä tava­raa, muun muas­sa Vaa­ral­li­nen mat­ka -kir­ja, jon­ka Veloe­na on minul­le lah­joit­ta­nut. Sen sisäl­lä on vedos hänen teke­mäs­tään mum­mon­mök­ki­tau­lus­ta, joka koris­taa ovea­ni hänen unis­saan. #

Häpeän, ettei minul­la ole vas­ta­lah­jo­ja. #

Kotiin pääs­tyä­ni olen voi­pu­nut ja nukun mel­kein kol­me tun­tia. Herät­tyä­ni huo­maan, että olen polt­ta­nut käte­ni ja kas­vo­ni aurin­gos­sa. Mut­ta kuin­ka näil­le aurin­gon lap­sil­le raas­ki­si sanoa, kuin­ka pal­jon minä viih­dyn var­jois­sa. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]8.6.2009[/klo] 10:22 Päi­vi­tin tyy­liä ja linkkejä.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

 
Paik­ka: Hel­sin­gis­sä
Aika: kesä­päi­vä #

Olin tul­lut Hel­sin­kiin etsi­mään kan­net­ta­vaa soi­tin­ta ja tak­kia. Kai­ken maa­il­man kaup­po­jen kolua­mi­ses­ta huo­li­mat­ta ei löy­ty­nyt kum­pia­kaan ja minä ajat­te­lin, että onpa tämä­kin yksi tup­pu­ky­lä. #

Häi­ri­köi­tä oli minus­ta taval­lis­ta vähem­män ja ajat­te­lin, että kau­pun­gin “pois­sa sil­mis­tä, pois­sa mie­lis­tä” -kam­pan­ja tai­taa siis pur­ra. Vain yksi saras­vuo hei­tet­tiin rati­kas­ta ulos kova­ää­ni­sen kiroi­lun kans­sa. Joku oli sprei­jan­nut Makasiinit.com:n kylt­tiin Fuck nol­la­to­le. #

Minul­la oli Jyväs­ky­lä-pai­ta, mut­ta myö­hem­min vaih­doin pääl­le­ni Aina saa kär­siä ja häve­tä -pai­dan, jon­ka sain äidil­tä (joka myös oli käy­mäs­sä Hel­sin­gis­sä) kos­ka minua huo­les­tut­ti, että minut on lii­an help­po tun­nis­taa. Näin sii­tä­kin huo­li­mat­ta etten ole huo­man­nut sel­lais­ta kos­kaan edes Jyväs­ky­läs­sä. #

Ei minua tun­nis­tet­tu, mut­ta sen sijaan tein itse tun­nis­tuk­sia: näin Esko Val­tao­jan rau­ta­tie­a­se­mal­la ja Tar­ja Halo­sen Sokok­sel­la. Jäl­kim­mäi­sen kans­sa aivo­ni mei­na­si­vat nyr­jäh­tää, kun sii­hen asti kak­siu­lot­tei­nen naa­ma oli­kin yhtäk­kiä osa kol­miu­lot­teis­ta ilmes­tys­tä ja vie­lä ihan täs­mäl­leen kuvien­sa näköi­se­nä. Onnek­si minul­la oli aurin­ko­la­sit, sil­lä häm­mäs­tys oli­si var­mas­ti ollut hel­pos­ti luet­ta­vis­sa sil­mis­tä­ni, joi­hin maam­me äiti vie­lä­pä suo­raan kat­sah­ti. #

Kai­ken kruu­na­si Dan­nyn keik­ka­bus­sin näke­mi­nen. Itse mies­tä en pääs­syt näke­mään. #

Jan­ne, joka oli minul­le lap­sen­vah­ti­na, käve­li pal­jain jaloin, mikä näkyi herät­tä­vän tun­tei­ta jopa yleen­sä ne niin visus­ti kadul­la kät­ke­mään pyr­ki­vis­sä pää­kau­pun­ki­lai­sis­sa. #

Kävim­me Lin­nan­mäel­lä maa­il­man­pyö­räs­sä ja Vek­ku­las­sa. Jäl­kim­mäi­ses­sä pää meni sopi­vas­ti pyö­räl­le, mut­ta jäin ihmet­te­le­mään, ettei­kö lat­tia-ansois­sa ja var­sin­kin por­tais­sa tapah­du pal­jon louk­kaan­tu­mi­sia. Ajat­te­lin myös, että todel­li­nen hupi­ta­lo se tai­taa olla nii­den pimen­nys­la­sien taka­na kyt­tää­vil­le val­vo­jil­le (“Haha, taas yksi dor­ka asia­kas mei­naa len­tää tur­val­leen! Kaa­du, kaa­du… jes! Noin! Haha­hah­ha­ha­ha­haa!”). Joka puo­lel­ta kuu­lui heko­tus­ta. Ehkä se kuu­lui­kin siel­tä lasin takaa. #

Olin näin lähel­lä men­nä myös Raket­tiin mut­ta onnek­si piti läh­teä. Oli­sin kui­ten­kin pudon­nut, läh­te­nyt len­toon ja huo­man­nut ole­va­ni alas­ti ihmis­ten kes­kel­lä. #