Eilen pää­tin lin­ta­ta kak­si kär­päs­tä yhdel­lä iskul­la, eli hyö­dyn­tää Makuu­nin kam­pan­jaa ja kat­soa Hämä­häk­ki­mies 2:n, jota serk­ku vas­ti­kään suo­sit­te­li. Elo­ku­van alus­sa oli Hell­bo­yn mai­nos; saa­pa näh­dä tulee­ko se sit­ten vuo­krat­tua tämän palau­tuk­sen yhtey­des­sä.
Varoi­tus: Totaa­li­sia spoi­le­rei­ta. Hämä­häk­ki­mies kak­kos­ta näke­mät­tö­mien elo­ku­va­nau­tin­to on luul­ta­vas­ti täy­sin pilal­la tämän luke­mi­sen jäl­keen.
Toi­ses­sa tule­mi­ses­saan Hämä­häk­ki­mie­hel­lä on ongel­ma. Kun ikui­sek­si kau­ko­rak­kau­dek­si uhkaa­vas­ti lipu­va MJ pää­tyy toi­sen mie­hen syliin, Hämis huo­maa yhtäk­kiä ole­van­sa impo­tent­ti: lii­ma­nä­pit eivät enää pidä, eikä ulok­keis­ta enää pys­ty ruis­ki­maan tah­me­aa nes­tet­tä, jon­ka tulok­se­na on mon­ta kivul­lois­ta putoa­mis­ta kor­keuk­sis­ta. #

Sivu­men­nen on todet­ta­va, että täs­sä suh­tees­sa elo­ku­van­te­ki­jät otti­vat vapauk­sia sar­ja­ku­vas­ta, sil­lä aina­kin vie­lä nii­hin aikoi­hin, kun minä luin Hämä­häk­ki­mies­tä, Peter Par­ker ei ruik­ki­nut seit­tiä, vaan hän kehit­ti, tie­teel­li­siä lah­jo­jaan hyväk­si­käyt­täen, ran­tei­siin kie­dot­ta­vat lait­teet, jois­ta seit­ti sin­kou­tui käm­men­poh­jaan ase­tel­tua napp­pia pai­na­mal­la. Sii­tä joh­tuu sar­ja­ku­vis­sa usein näh­tä­vä Hämik­sen sor­mien sata­nis­ti­nen asen­to, napin pai­na­mi­ses­ta. #

Mik­si MJ ei sit­ten kel­puu­ta Peter Par­ke­ria? Sik­si, että MJ ei tie­dä, että PP on Hämis, ja tämän maa­il­man Hämik­sil­lä on kovas­ti kii­rei­tä, tai aina­kin he niin tah­to­vat itsel­leen usko­tel­la. Elo­ku­van PP:n kyvyt­tö­myys olla pai­kal­la sovit­tuun aikaan on minun näh­däk­se­ni enem­män neu­root­tis­ta kuin “suu­res­ta vas­tuus­ta” joh­tu­vaa. Peter itse­kin tote­aa sen MJ:lle mel­kein suo­raan, että on se vaan kum­maa, miten vai­keak­si niin­kin yksin­ker­tai­nen asia, kuin olla sovi­tus­sa pai­kas­sa kel­lo kah­dek­san, voi men­nä. Se, että PP ei muka voi pal­jas­taa ole­van­sa Hämä­häk­ki­mies, on pelk­kä teko­syy hänel­le itsel­leen. #

Minus­ta elo­ku­van Peter Par­ker tekee kyl­lä vää­rin pait­si sii­nä, ettei luo­ta MJ:n kykyyn teh­dä omia pää­tök­si­ään sen suh­teen, onko naa­mio­san­ka­rin kans­sa hei­las­te­lu jär­ke­vää, myös sii­nä, että jät­tää huo­miot­ta vuo­krai­sän­nän ihas­tut­ta­van ujon tyt­tä­ren, joka on ilmi­sel­väs­ti kor­vi­aan myö­ten rakas­tu­nut Pete­riin. Vähän lai­ha­han tuo on, mut­ta väliä­kö sil­lä, kun tar­jo­aa suklaa­kak­kua! #

Tätä elo­ku­vaa kat­sel­les­sa tuli­vat mie­leen Bat­man ja Bat­man – paluu. Molem­mil­le Bat­ma­neil­le omi­nais­ta oli, että kon­nat ja sivu­hah­mot varas­ti­vat kai­ken huo­mion san­ka­ril­ta, ja niin käy täs­sä­kin. Alfred Moli­na tekee vakuut­ta­vaa työ­tä Toh­to­ri Mus­te­ka­lan roo­lis­sa, ja Mus­te­ka­lan traa­gi­nen hah­mo on muu­toin­kin val­ta­van hal­lit­se­va jo pel­käs­tään fyy­si­sen ole­muk­sen­sa näyt­tä­vyy­den vuok­si. Mis­tä­kö­hän joh­tuu se, että Tri Mus­te­ka­la oli pal­jon parem­min teh­ty kuin Hämä­häk­ki­mies, jon­ka poik­koi­lu kau­pun­gil­la näyt­ti vie­lä ykkös­osaa­kin pahem­min pääl­le­lii­ma­tul­ta, mikä­li vain mah­dol­lis­ta? Tri Mus­te­ka­la nivou­tui ympä­ris­töön­sä täy­sin sau­mat­to­mas­ti. #

 #

 #

Toi­nen sivu­hah­mo, joka varas­ti Par­ke­rin syn­ti­syys­komplek­sia suu­rem­man sii­vun huo­mios­ta, oli jo ykkös­osas­sa­kin lois­ta­vas­ti näy­tel­lyt, Kovan lain toh­to­ri Sko­da­na tut­tu J. K. Sim­mons, joka oli ker­ras­saan erin­omai­nen J. Jonah Jame­son. #

Tuon mai­ni­tun komplek­sin käsit­te­lys­sä elo­ku­va teki muu­ten taval­li­ses­ta poik­kea­van kun­nia­no­soi­tuk­sen Mat­rixin suun­taan, kun Peter yrit­ti hypä­tä katol­ta toi­sel­le. #

Vaik­ka ame­ri­kan­li­put eivät lie­hu­neet täs­sä elo­ku­vas­sa enää samal­la vas­ten­mie­li­sel­lä taval­la kuin ykkös­osas­sa (jota teh­tiin 9/11:n isän­maan­kiih­kos­sa), sen tilal­la yhtä okset­ta­vas­ti oli esil­lä juu­ri tämä syn­ti­syys- ja kris­tus­te­ma­tiik­ka. Muu­toin action-elo­ku­van toi­min­ta­koh­taus­ten eliit­tiä edus­ta­nut Octa­viuk­sen ja Hämik­sen tais­te­lu junan katol­la läs­säh­ti ris­til­le­pa­non (vai -aset­tu­mi­sen?), siel­lä­olon tus­kan ja siel­tä alas otta­mi­sen ärsyt­tä­vän ilmi­sel­vään ja täy­sin tur­haan sym­bo­liik­kaan. #

Kaik­kein surul­li­sin­ta on kui­ten­kin se, että Peter ei elo­ku­van­te­ki­jöi­den mie­les­sä näkö­jään kos­kaan saa anteek­si syn­ti­ään muu­toin kuin jat­ku­val­la hyvi­tys­työl­lään: kun Peter tun­nus­taa syyl­li­syy­den­tun­ton­sa syi­neen koko jär­jet­tö­myy­des­sään, May-täti läh­tee pois ja jät­tää Pete­rin yksin sen sijaan, että teki­si niin kuin kuka tahan­sa nor­maa­li ihmi­nen, eli antai­si sen anteek­si täy­sin aiheet­to­ma­na. Seu­raa­va kes­kus­te­lu antaa ymmär­tää, että asias­ta ei enää tämän jäl­keen puhu­ta, kun­han Hämä­häk­ki­mies tulee takai­sin näyt­tä­möl­le.

Elo­ku­van ansiok­si on sil­ti las­ket­ta­va se, että juu­ri se, mikä aikoi­naan teki Hämä­häk­ki­mie­hes­tä suo­sik­ki­ni mui­den super­san­ka­rei­den jou­kos­sa, eli hah­mon inhi­mil­li­syys, on onnis­tut­tu siir­tä­mään val­ko­kan­kaal­le. Täs­tä hyvä­nä esi­merk­ki­nä oli koh­taus, jos­sa Hämis jou­tui käyt­tä­mään his­siä.
Kai­ken kaik­ki­aan elo­ku­van vah­vat puo­let voit­ti­vat pie­net juo­ni­au­kot ja edel­lä kri­ti­soi­dut sei­kat niin, että koko­nai­suus oli var­sin viih­dyt­tä­vä. Tosin, kos­ka, kuten sanoin, olen ollut Hämis-fani jo pie­nes­tä pitäen, arvio­ni voi olla hiu­kan puo­lu­eel­li­nen. #

Ylei­sar­vo­sa­na: 8/10 #