Ääretön pakokauhu
#2275. Perjantai, 23. kesäkuuta 2006 klo 13.29.52, kirjoittanut Jani. 7
“Kun on kerran kokenut niin kovan stressin, että se on aiheuttanut kortisolipitoisuuden pitkällisen nousun, kortisolijärjestelmä on vioittunut, eikä se vastaisuudessa hevin kytkeydy pois kerran päälle kytkeydyttyään. Sen jälkeen kortisolin nousu pienen trauman jälkeen ei ehkä normalisoidukaan kuten tavallisissa olosuhteissa. Kuten millä tahansa kerran rikotulla, myös kortisolijärjestelmällä on taipumusta rikkoutua yhä uudelleen, herkemmin ja herkemmin.” #
Andrew Solomon: Keskipäivän demoni, s. 77 #
Loppuunpalamisesta kertovien lehtijuttujen yhteydessä olen lukenut tuosta samasta. Joka kerta se tuntuu yhtä päräyttävän kohdalleenosuvalta. Väitän, että on mahdollista tietää ja tuntea se, että päässä on jokin mennyt tuolla tavalla rikki. #
Tämän biokemiallisen selityksen psyykkinen tai filosofinen puoli on se ajatus, että mikään ei tule muuttumaan paremmaksi, vaan elämä ja olemassaolo on jatkuvaa tuskaa, loputonta pakokauhun tunnetta ilman mitään, mitä paeta tai ylipäänsä mitään, mitä voisi tehdä sitä pakokauhua helpottaakseen. #
Paitsi tietysti syödä/juoda/polttaa/piikittää aineita joilla siihen biokemiaan voi vaikuttaa suoraan. #
Luin parisen vuotta takaperin kyseisen opuksen, tosin sen verran masentuneena ja keskittymiskyvyttömänä, ettei siitä jäänyt mieleen kovinkaan paljon. Tätä kortisolijuttua en muista laisinkaan, mutta olen sitä joskus itsekseni miettinyt.
Kerrottiinko kirjassa tarkemmin, mikä osa kortisolierityksen säätelyn ketjussa prakaa? Onko “vamma” hypotalamuksessa, aivolisäkkeessä vai lisämunumaisen kuoriosassa?