“Kun on ker­ran koke­nut niin kovan stres­sin, että se on aiheut­ta­nut kor­ti­so­li­pi­toi­suu­den pit­käl­li­sen nousun, kor­ti­so­li­jär­jes­tel­mä on vioit­tu­nut, eikä se vas­tai­suu­des­sa hevin kyt­key­dy pois ker­ran pääl­le kyt­key­dyt­ty­ään. Sen jäl­keen kor­ti­so­lin nousu pie­nen trau­man jäl­keen ei ehkä nor­ma­li­soi­du­kaan kuten taval­li­sis­sa olo­suh­teis­sa. Kuten mil­lä tahan­sa ker­ran riko­tul­la, myös kor­ti­so­li­jär­jes­tel­mäl­lä on tai­pu­mus­ta rik­kou­tua yhä uudel­leen, her­kem­min ja her­kem­min.” #

Andrew Solo­mon: Kes­ki­päi­vän demo­ni, s. 77 #

Lop­puun­pa­la­mi­ses­ta ker­to­vien leh­ti­jut­tu­jen yhtey­des­sä olen luke­nut tuos­ta samas­ta. Joka ker­ta se tun­tuu yhtä päräyt­tä­vän koh­dal­lee­no­su­val­ta. Väi­tän, että on mah­dol­lis­ta tie­tää ja tun­tea se, että pääs­sä on jokin men­nyt tuol­la taval­la rik­ki. #

Tämän bio­ke­mial­li­sen seli­tyk­sen psyyk­ki­nen tai filo­so­fi­nen puo­li on se aja­tus, että mikään ei tule muut­tu­maan parem­mak­si, vaan elä­mä ja ole­mas­sao­lo on jat­ku­vaa tus­kaa, lopu­ton­ta pako­kau­hun tun­net­ta ilman mitään, mitä pae­ta tai yli­pään­sä mitään, mitä voi­si teh­dä sitä pako­kau­hua hel­pot­taak­seen. #

Pait­si tie­tys­ti syödä/juoda/polttaa/piikittää ainei­ta joil­la sii­hen bio­ke­mi­aan voi vai­kut­taa suo­raan. #