Voi kun osai­sin kir­joit­taa auki sen mitä Rova­nie­men web­ka­me­ra­ku­vien kat­se­lu minus­sa herät­tää. Se on se kui­lu, johon siel­lä puto­sin. #

Jos­pa minul­la vain oli­si jotain muu­ta kuin näi­tä iäni­kui­sia, onnet­to­mia ver­taus­ku­via sen ilmai­se­mi­seen. Se on jotain käsit­tä­mät­tö­män suur­ta, ja joten­kin kai myös niin eri­lais­ta kuin mikään muu, mitä elä­mäs­sä­ni on kos­kaan ollut, etten sik­si voi pääs­tä edes lähel­le sitä sanois­sa. #

Jopa täl­lai­nen kier­te­ly­kin tekee näkö­jään tiuk­kaa. Lauseis­ta tulee kou­ke­roi­sia, virk­keis­tä vai­kei­ta. Vai­kea­han se on asia­kin, mut­ta sil­ti uskon, ettei se itses­sään ole sano­jen ulot­tu­mat­to­mis­sa, vaan syyt tähän kyvyt­tö­myy­tee­ni ovat jos­sain toi­saal­la minus­sa. #

Tun­tuu, että jos minä pys­tyi­sin sanal­lis­ta­maan sen yhden ainoan asian, minul­la ei sen jäl­keen oli­si enää kos­kaan tar­vet­ta kir­joit­taa yhtään mitään. Enkä minä itse enää sen jäl­keen oli­si minä, vaan joku ihan vie­ras ihmi­nen. Sen yhden asian sano­mi­nen rese­toi­si minut ihan koko­naan. #

Kye­täk­se­ni kuvai­le­maan sitä minun täy­tyi­si tun­tea se, ja sen minä sii­tä näkö­jään aina­kin tie­dän ja pys­tyn sano­maan, että se tun­te­mi­nen sat­tui­si. Sen satu­tuk­sen takia minä pel­kään sen lähes­ty­mis­tä. #

Aras­te­len kovas­ti tämän jul­kai­se­mis­ta. Sekin on mie­len­kiin­tois­ta. #