Kir­joi­tan unen tal­teen tän­ne kos­ka tosi­aan unoh­din ne sala­sa­nat joten en pää­se tuon­ne Uni­maa­han. Siir­rän tämän sit­ten tääl­tä sin­ne kun­han takai­sin kotio siir­ryn. Mikä tapah­tuu huo­men­na, jos juma­la suo. #

No niin, se tuo ryh­män lop­pu­mi­nen -tee­ma tuli jo uniin­kin. Näin nimit­täin unta, että näin unta (kyl­lä, sisäk­käi­syyt­tä), että oli vii­mei­nen ryh­mä­ker­ta. Ryh­mä oli vähän todel­li­suu­des­ta poik­kea­va, mm. siten että nor­sis oli siel­lä (heh heh, tämä oli vain hyvä teko­syy pääs­tä kokei­le­maan tuo­ta ukke­li­kik­kaa… kik­ke- no joo). Tera­peut­ti läh­ti siel­tä jon­ne­kin ja toi pala­tes­saan sit­ten uuden ryh­män ensim­mäi­set sin­ne istu­maan tyh­jil­le pen­keil­le, ja minä ajat­te­lin, että no tämä­pä menee sula­vas­ti. Että sit­ten kun me siel­tä läh­de­tään niin vapau­tuu pai­kat sit­ten ryh­män täy­den­tä­mi­sek­si koko kokoon­sa (koko kokoon­ko? Koko kokoon. No niiiiiin). #

Ja sit­ten… mitä­hän sit­ten? Ai niin, no tai­sin rie­tas­tel­la jotain nor­sik­sen kans­sa mut­ta enhän minä niis­tä toh­di mitään kir­joit­taa. Mut­ta sit­ten tuli se mie­len­kiin­toi­nen osuus, kun olin Jyväs­ky­läs­sä toril­la, jon­ka lai­dal­le par­hail­laan tosia­sias­sa raken­ne­taan kai jotain uut­ta, mas­sii­vis­ta ostos­pa­ra­tii­sia. Tosi har­taas­ti ne sitä kyl­lä sivu­men­nen sanot­tu­na poh­jus­ta­vat, kun tun­tuu, että ne ovat kai­va­neet siel­lä sitä mont­tua jo vuo­si­kausia. No mut­ta, unes­sa siis se raken­nus oli muka val­mis­tu­nut eikä se ollut mikään kaup­pa­kes­kus vaan jon­kin­lai­nen juh­la­ti­la, jos­sa oli siis ylei­sön pen­kit ja edes­sä oli aaaaaa­ivan val­ta­va Phi­lip­sin tele­vi­sio. Siis sel­lai­nen, että Jim Car­rey, joka tuli sit­ten sii­hen telk­ka­riin, näkyi luon­nol­li­ses­sa koos­saan. (No, eihän se nyt sit­ten niin aaa­ivan val­ta­va lop­pu­jen lopuk­si ollut­kaan. Pait­si oli se, mut­tei sitä tuol­la kyl­lä oikein hyvin voi­nut­kaan havain­nol­lis­taa.) #

Itse asias­sa Jim Car­rey sit­ten tuli­kin ulos sii­tä telk­ka­ris­ta, tai se oli siis jon­kin­lai­nen sil­män­kään­tö­temp­pu, ettei se ollut­kaan ollut sii­nä telk­ka­ris­sa vaan oli­kin siel­lä salis­sa, mut­ta se siis ensin oli näyt­tä­nyt ihan sil­tä kuin se oli­si tele­vi­sios­sa mut­tei sit­ten ollut­kaan. Ja se oli ylei­sön mie­les­tä aika haus­kaa sel­lai­sel­la jimcar­rey­mai­sel­la taval­la. #

Sit­ten kävi ilmi että kysees­sä oli jon­kin­lai­nen Conan O’Brie­nin Late Nigh­tin suo­ra lähe­tys jos­sa otet­tai­siin yhteys johon­ku­hun suo­ma­lai­seen, jon­ka pitäi­si sit­ten vas­ta­ta joi­hin­kin kysy­myk­siin ja joka oikein vas­tat­tu­aan voit­tai­si jotain (luul­ta­vas­ti mat­kan Late Nigh­tin kuvauk­siin tai jotain). Minä joten­kin tie­sin, että ne soit­tai­si­vat meil­le (siis tähän van­hem­pien kotiin, joka kui­ten­kin oli siel­lä Jyväs­ky­läs­sä), mut­ta sit­ten minua rupe­si huo­les­tut­ta­maan, kun tajusin, ettei meil­lä enää ole lan­ka­pu­he­lin­ta, joten ne eivät ehkä löy­täi­si mei­dän nume­roa. Ajat­te­lin etsiy­tyä lähim­mäl­le puhe­lin­ko­pil­le, ikään kuin sil­lä tämä ongel­ma oli­si rat­kais­tu, ja ne joten­kin tie­täi­si­vät soit­taa minul­le sii­hen kop­piin. #

Se lähin puhe­lin­kop­pi oli Foru­min kul­mal­la ja siir­ty­mi­se­ni sin­ne tapah­tui jal­kai­sin, pelk­kiin mus­tiin bok­se­rei­hin pukeu­tu­nee­na. Oli tal­vi. Ihmi­set tai­si­vat vähän kat­sel­la, mut­ta ajat­te­lin, että onpa­han noil­la­kin jotain ihail­ta­vaa. Olin jo mel­kein peril­lä kun tajusin, että minul­la­han on kän­nyk­kä, joten ne soit­ta­vat tie­tys­ti sii­hen. Ongel­ma oli nyt vaan sii­nä, että olin jät­tä­nyt sen kän­nyk­kä­ni sin­ne torin lai­dal­le, mis­tä olin läh­te­nyt liik­keel­le. Siis­pä läh­din takai­sin pelä­ten koko ajan, että nyt ne soit­ta­vat sii­hen kän­nyk­kään enkä minä ole vas­taa­mas­sa. Vaan sil­loin kän­nyk­kä­ni soi. Se oli­kin minul­la muka­na! (Bok­se­reis­sa­ko pii­los­sa? -toim. huom.) Conan O’Brien siel­lä soit­te­li ja rupe­si sit­ten jut­te­le­maan jota­kin tutul­la nati­se­val­la äänel­lään. #

Huo­ma­sin puhu­va­ni englan­tia suo­ma­lai­sit­tain mur­taen kuten kaik­ki Cona­nin ohjel­mas­sa olleet suo­ma­lai­set (“jees, tis is veri aakvord”). Yhteys pät­ki koko ajan. Conan oli valin­nut aihe­pii­rik­si Kun­nian mie­hiä (“You can’t hand­le the truth!”). Minua har­mit­ti kun en ollut tie­to­ko­neen ja netin ja IMDb:n äärel­lä. #

En muis­ta voi­tin­ko. #

Ai niin, ja jos­sain vai­hees­sa unta mie­tin, että jos nor­sis kään­täi­si nimen­sä englan­nik­si, niin se voi­si olla ‘elly’ (elep­han­tis­ta joh­taen). #

Kuten sil­loin­kaan, kun se tapah­tui, ei ryh­män lop­pu­mi­nen tun­nu vie­lä­kään mil­tään. Tosin, ei se ihan niin­kään ole, vaan tar­kem­min sanot­tu­na olen pari ker­taa jo tun­te­nut jotain, mitä voi­si ehkä ver­ra­ta sii­hen mil­tä vii­sau­den­ham­paan pois­to tun­tui. Se siis tun­tui, ja tun­tui sil­lä taval­la ikä­väl­tä, ettei ollut epä­sel­vää, että minua vahin­goi­tet­tiin sii­nä jol­lain taval­la, mut­ta se ei tun­tu­nut kipu­na. #

Samal­la taval­la minus­ta on pariin ottee­seen täl­lä vii­kol­la tun­tu­nut sil­tä kuin jotain sie­lus­sa ole­vaa, kar­rel­le hiil­ty­nyt­tä pape­ria muis­tut­ta­vaa, mure­ne­vaa ja tunn­o­ton­ta, jo ajat sit­ten kuol­lut­ta ker­ros­ta oltai­siin krap­su­tel­tu. Ensim­mäi­nen ker­ta oli tiis­tai­na, kun kän­nyk­kä­ni hälyt­ti ryh­mään läh­te­mi­sen muis­tu­tuk­sek­si. Se oli juu­ri sel­lai­nen tilan­ne, että tie­sin, että sen oli­si pitä­nyt vih­lais­ta kipeäs­ti, ja kun en tun­te­nut mitään, sen tuot­ta­ma häm­men­nys sai vain lie­vän hymyn nouse­maan huu­lil­le­ni. #

Toi­nen ker­ta oli äsken sau­nas­sa, kun tuli mie­lee­ni, kuin­ka edel­li­sen suu­ren mene­tyk­se­ni tul­tua todek­si itkin sil­mä­ni puh­ki siel­lä. Huo­ma­sin, että samo­ja her­mo­ja yrit­ti kut­kut­taa jokin, jon­ka heti tun­nis­tin aja­tuk­sek­si ryh­män lop­pu­mi­ses­ta, eikä sen tulok­se­na taas­kaan ollut mitään tun­net­ta. Vain kuol­lut muis­to tuos­ta edel­lis­ker­ras­ta. #

Olen­ko siis nyt immuu­ni mene­tyk­sil­le, ja mil­lä hin­nal­la? #

Minul­ta kysyt­tiin, mitä on muut­tu­nut tera­pian aika­na. Vas­taus on hiou­tu­nut vii­meis­ten viik­ko­jen aika­na: enää minä en aio kuol­la heti. Tun­tuu surul­li­sel­ta, että juu­ri se, mitä pel­kä­sin kaik­kein eni­ten tera­pi­aa aloit­taes­sa­ni, on toteu­tu­nut: olen alis­tu­nut koh­ta­loo­ni, hyväk­sy­nyt sen että tätä tämä nyt sit­ten on. Olen jopa val­mis elä­mään elä­mä­ni sen luon­nol­li­seen lop­puun saak­ka sii­nä tapauk­ses­sa, ettei tämä nyt täs­tä sit­ten taas pahe­ne. Tun­tuu kuin minut oli­si kastroi­tu. #

En minä tosin tuo­ta voi noin vain tera­pian piik­kiin lait­taa, sil­lä onhan täy­sin mah­dol­lis­ta, että oli­sin samas­sa pis­tees­sä nyt vaik­ken oli­si tera­pias­sa käy­nyt­kään. Minul­la ei siis ole mitään todis­tei­ta jot­ka sitoi­si­vat tämän muu­tok­sen tera­pi­aan, jol­lei sit­ten las­ke­ta sitä, etten vält­tä­mät­tä oli­si nyt enää hen­gis­sä, jos en oli­si viet­tä­nyt näi­tä vuo­sia tera­pias­sa. #

Mie­tin tänään taas ker­ran sitä­kin, että eläi­met eivät pys­ty itse­mur­haan. Sen ajat­te­le­mi­nen tun­tuu joten­kin kum­mal­li­sel­ta. Eläin voi kyl­lä olla erääl­lä taval­la masen­tu­nut, jos se vaik­ka­pa sul­je­taan luon­nol­lis­ta revii­ri­ään pie­nem­pään häk­kiin eikä sil­le anne­ta riit­tä­väs­ti virik­kei­tä, tai jos sen laji­tyy­pil­lis­tä käyt­täy­ty­mis­tä muul­la tavoin (väki­val­loin) häi­ri­tään mas­sii­vi­ses­ti. Mut­ta vaik­ka se voi vahin­goit­taa itse­ään virik­kei­den tar­pees­saan tai muis­ta syis­tä, se ei osaa kuvi­tel­la sitä yksin­ker­tai­sin­ta rat­kai­sua oman kär­si­myk­sen­sä päät­tä­mi­sek­si. Päin­vas­toin: sen jokai­nen lihas ja kyn­si taker­tuu vie­lä vii­mei­sil­lä voi­man­rip­peil­lään­kin vim­mai­ses­ti ja, minus­ta ihmi­se­nä näyt­tää, täy­sin jär­jet­tö­mäs­ti, elä­mään­sä. #

Ja mikä mer­kit­tä­vin­tä: jos eläin pääs­te­tään kidu­tuk­sen­sa jäl­keen takai­sin elä­mään nor­maa­lia, niin­sa­no­tus­ti onnel­lis­ta elä­mään­sä, niin vaik­ka se voi­kin kan­taa joi­tain trau­mo­ja tuos­ta koke­muk­ses­taan, se ei enää uuteen tilan­tee­seen­sa sopeu­dut­tu­aan ole masen­tu­nut edes sanan sii­nä mer­ki­tyk­ses­sä kuin koke­muk­sen vie­lä olles­sa ajan­koh­tai­nen. Päin­vas­toin: se tun­tuu elä­vän kai­kil­la, kär­si­myk­ses­tä trau­ma­ti­soi­tu­mat­to­mi­na sel­viy­ty­neil­lä soluil­laan kak­sin ver­roin enti­seen näh­den. #

Eläi­men olles­sa kysees­sä se on minus­ta kau­nis­ta. Ihmi­ses­sä tämä sama on minus­ta vas­ten­mie­lis­tä, ehkä sik­si, että muis­ton ja oman ajat­te­lu­ky­vyn kiel­tä­mi­nen on minus­ta täy­del­li­ses­ti vas­toin ihmi­syyt­tä. Niin­pä jokai­sen ihmi­sen inhi­mil­li­sin koh­ta­lo on tul­la oman muis­ta­mis­ky­kyn­sä ja päät­te­ly­ky­kyn­sä tuot­ta­man tuhoa­ja­tuk­sen toteut­ta­jak­si. #

Tänään olen vään­tä­nyt lisää karao­ke­vi­deoi­ta. #

Suus­sa­ni, sii­nä koh­das­sa, jos­sa vie­lä viik­ko sit­ten näi­hin aikoi­hin minul­la oli vii­sau­den­ham­mas, on nyt paik­ka, jota vih­loo saa­ta­nal­li­ses­ti aina kun syön tai juon jotain kyl­mää. #

Tein teks­ti­tys­vi­deon yhdes­tä karao­ke-levy­nä myy­dyn taus­ta­musiik­ki­le­vyn kap­pa­lees­ta. Bii­sin nimi oli Mim­mi ja se on trad. #

Läh­din ker­ran aamusel­la
Mim­min kans­sa uimaan,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi keit­te­li kor­vi­ket­ta.
Pul­la vaan oli kui­vaa,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi ui vain käsi­poh­jaa,
minä pols­ku­tin koi­raa,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi ryyp­pä­si tik­ku­vii­naa
ja minä sor­re­tun voi­maa,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­min pie­net ran­ta­housut
sai mun syöm­mein soi­maan,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi tar­jo­si mitä vaan
mut­ta mul ei ollun­na voi­maa,
aa-aa aa-aa, näin var­hain aamu­tui­maan. #

Saa näh­dä pols­ku­tan­ko ensi yönä Mim­min kans­sa jos­sain jor­pa­kos­sa. Tyy­pil­li­ses­ti Mim­min pie­net ran­ta­housut kor­vau­tu­ne­vat vie­lä nono­ki­neil­la. Ja sit­ten mul ei ole voi­maa vaik­ka Mim­mi tar­joai­si mitä vaan. #