Matkakertomus
#2690. Tiistai, 13. maaliskuuta 2007 klo 12.12.23, kirjoittanut Jani. 4
Matkalla pohjoiselle kotipaikkakunnalleen hiljainen nuorukainen sai Oulussa viereensä lähes täydellisen vastakohtansa: miehen harhailevasti katselevia, sinisiä silmiä peittäneet luomet kertoivat eletystä elämästä, ja siitä samasta elämästä tarinoimalla viihdytti hän matkakumppaniaan Kemiin saakka. #
Mies oli aikoinaan päässyt Alibin kanteen ammuskeltuaan eräällä lappilaisella paikkakunnalla poliiseja kohti ja saatuaan itse luoteja nahkaansa näiden vastatessa tuleen. Todisteeksi matkalainen sai nähdä luotien sisäänmenorei’istä miehen alavartaloon jääneet jäljet. Samalla esiteltiin myös navan yläpuolelta vartaloon kahvaa myöten eräässä toisessa välikohtauksessa viime juhannuksena uponneen veitsen jättämä arpi. Kaksi vuotta kertoi mies vapaudesta nyt nauttineensa seitsemän vuotta elämästään vankilassa vietettyään. #
Miestä tovin tarkkailtuaan nuorukainen alkoi hiljaa mielessään miettiä edeltävätkö vaikea keskittymishäiriö ja kyvyttömyys arvioida muiden ihmisten tunnereaktioita aina käyttäytymistä, jollaista yhteiskunta ei suvaitse. Hän mietti myös, että miksi juuri näistä ongelmista kärsivät yksilöt tuntuvat sopeutuvan Suomen armeijaan paremmin kuin muut, ja mitä se mahdollisesti kertoo armeijassa harjoitetuista kasvatusmenetelmistä ja niiden vaikutuksista ihmisiin, joiden käyttäytyminen ei lähtökohtaisesti ole rangaistavaa. #
Armeijassa he olivat nimittäin sattumalta palvelleet samassa yksikössä vain muutaman vuoden erotuksella, ja siitä olisi luultavasti riittänyt paljonkin yhteistä jutunjuurta, mikäli nuorukainen olisi avannut suunsa sen paljastaakseen. Tavalliseen tapaansa hän ei kuitenkaan puhunut juuri mitään, vastaili korkeintaan yhdellä tai kahdella sanalla. Hiljainen vastaanotto ei kuitenkaan vaikuttanut kerrontaan, vaan mies puhui lähes taukoamatta koko matkan, ja kiittelipä linja-autosta noustessaan vielä juttuseurastakin. #
Aika velikultia. #
Vähän iäkkäämmillä miehillä tuntuu olevan paljon asiaa, ja ihan mielellään niitä juttuja välillä kuunteleekin. Silloin tällöin joku saattaa avautua keskellä katua jonkun vanhan rakennuksen entisöinnistä tai opiskelualani kuultuaan tivata, paljonko maksaisin hänen taskukellostaan. Kerran kaupan kassajonossa joku esitteli kuvaa Iltiksessä, johon oli päässyt. Hymyilyttää sellaiset.
Ihan mukava sitä on välillä setien kanssa jutella, niin kauan kuin eivät huutele että “Kulta, sä myöhästyit meidän treffeiltä!”, sellaiselle ei oikein huumoria löydy.