Vii­meis­ten viik­ko­jen aika­na olen vajon­nut masen­nuk­ses­sa­ni syvem­mäl­le kuin pit­kiin aikoi­hin. Se tuli kum­mal­li­ses­ti kes­ken ihan hyvän jak­son, näen­näi­ses­ti ilman mitään ulkoi­sia syi­tä. Kaik­ki se vähä­kin teke­mi­nen, jota olen päi­vii­ni ohjel­moi­nut, alkoi vain ihan yhtäk­kiä taas tun­tua lähes yli­voi­mai­sel­ta, ja on ollut taas pit­käs­tä aikaa pari sel­lais­ta­kin päi­vää, joi­na en ole saa­nut teh­tyä ker­ta kaik­ki­aan mitään. #

Tämä ei kui­ten­kaan aina­kaan vie­lä ole onnek­si ihan niin pahaa kuin mil­lais­ta olo­ni on pahim­mil­laan ollut. En myös­kään ole rep­sah­ta­nut takai­sin loh­tusyö­mi­seen, vaan joten­kin olen kyen­nyt pitä­mään kiin­ni ruo­ka­va­lios­ta­ni. Haa­vei­len kyl­lä­kin jat­ku­vas­ti vii­kon­lo­pun her­kut­te­lu­päi­väs­tä niin kuin juop­po odot­taa per­jan­tai­pul­lo­aan. Elä­mä on tur­haa, tyh­jää kai­kes­ta muus­ta kuin tyh­jän­päi­väi­syy­des­tä. #

Blo­gin kir­joit­ta­mi­nen ei ole ainoa itseil­mai­sun muo­to joka on täs­tä kär­si­nyt: en yksin­ker­tai­ses­ti jak­sa ker­toa ihmi­sil­le mitään ja yksin­ker­tais­tan tai jopa valeh­te­len, jot­ta vält­tyi­sin selit­tä­mi­sel­tä. Ei jak­sa. Ei hyö­dy­tä. Tämän­kin kir­joit­ta­mi­nen tun­tuu lähes täy­sin tur­hal­ta. Vie­lä eilen oli­si tun­tu­nut täy­sin tur­hal­ta, joten ehkä tämä nyt sit­ten on taas merk­ki sii­tä, että suun­ta on parem­paa päin. #

Olen salaa ylpeä sii­tä etten koe tar­vet­ta pitää tääl­lä melua tauois­ta etu­kä­teen, saa­ti­ka sit­ten, että uhoai­sin lopet­ta­va­ni heti jos on täl­lai­nen viik­ko, ettei kir­joit­ta­mi­nen huvi­ta. Sii­tä en ole ylpeä, että halusin pal­jas­taa sen täs­sä. #