Hämärää lukemista
#6438. Maanantai, 23. helmikuuta 2009 klo 17.10.28, kirjoittanut Jani. 8
Minusta tuskin tulisi vakavastiotettavaa kirjallisuudenharrastajaa muutamien lukijallisuuksien heikkouksieni takia. Joihinkin niistä, kuten keskittymiskyvyn puutteeseen, voisi toki harjoittelulla vaikuttaa, mutta kaksi vakavinta puutetta taitavat olla hyvin varhain opittuja (tai pikemminkin oppimatta jääneitä) ja syvässä, jolleivät peräti synnynnäisiä. #
Ensinnäkään en koskaan hahmota kirjan ihmisiä ennen kuin aikaisintaan jossain teoksen puolivälin paikkeilla. Siihen saakka nimet ja henkilöt sekoittuvat jatkuvasti toisiinsa. Varsinkin venäläisklassikoiden lukeminen on yleensä tuntunut aika toivottomalta tästä syystä, ja se ehkä jo paljastaakin, mistä ongelmani johtuu: en ilmeisesti juurikaan osaa sijoittaa ihmisiä miellekartalleni näiden roolin perusteella tai heidän suhteissaan muihin hahmoihin. Ainut takertumiskohteeni ovat nimet vailla mitään selkeitä atribuutteja[alaviite]Sic.[/alaviite] Propagoin “kirjoitetaan kuten äännetään” -meemiä., ja senhän nyt voi arvata miten hyvin sellainen toimii. Niiden nimien ei tarvitse edes alkaa samalla kirjaimella, että niitä vastaavat hahmot menevät päässäni sekaisin. #
Toinen yhtä hämärä elementti ovat paikat. Kuvaukset siitä mikä paikka on idässä, mikä lännessä, ja miten paikat sijoittuvat toisiinsa nähden muutenkin, menevät minulta lukiessani ihan ohi. Kaikki tapahtumat ovat päässäni yhdellä ja samalla näyttämöllä, jossa kohtausten välillä korkeintaan vaihdetaan vähän lavasteita ja henkilöhahmoja (ja jälkimmäisten sijasta ensinmainitun ongelmani takia vieläpä pikemminkin vain heidän nimiään). En tiedä millainen avaruudellinen hahmotuskykyni on noin muutoin, mutten ehkä toisaalta olisi välttämättä valmis ihan suoraan yhdistämäänkään sitä tähän kyvyttömyyteeni tajuta tilakuvauksia. Ei sen hahmotuskyvyn mahdollisesta heikkoudesta tosin varmaan apuakaan tässä toisessa kyvyttömyydessä ole. #
Olen aina kiitollinen, jos kirjan mukana tulee kartta, mitä tietysti sattuu lähinnä vain varsin vähän harrastamani fantasiakirjallisuuden kohdalla. Yhtä hyödyllinen tarkistusväline on näytelmäkäsikirjoitusmainen henkilöhahmojen esittelyluettelo. Muistaakseni joskus jossain kirjassa oli sellainenkin. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]23.2.2009 17:33[/klo] Venäläisklassikoiden-linkki.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
1. Luulen, että aika moni on kokenut tuon venäläisklassikko-ongelman. 2. Kaikki kirjailijat eivät ole hyviä kertomaan paikoista ja tiloista. Oma tuntumani on, että usein kerrotaan aivan liikaa, siis kuvaillaan yksityiskohtaisesti, vaikka sillä ei olisi mitään merkitystä juonen tai tematiikan kannalta. Sellainen on sekavaa.
Joskus viihteellisiä romaaneja suomentaessani rasitun niiden “elokuvallisuudesta”. En tarkoita elokuvallista tunnelmaa tai mitään sellaista, tarkoitan että tekstit on usein kirjoitettu ikään kuin potentiaalinen elokuva olisi mielessä kirjoitushetkellä. Kerronnasta tulee yltiödeskriptiivistä ja sekavaa. Ja monet tietenkin haaveilevat Hollywood-diilistä.
Mennäkseni hieman sivupolulle: tästä seuraa pahimmassa tapauksessa esim. sellainen hauska juttu, että vaikka käytettäisiin minä-muotoa, päähenkilöltä puuttuu tyystin sisäinen elämä. Tärkeämpää on, miltä hän näyttää. Miten hän pukeutuu. Törmäsin taannoin hupaisaan lauseeseen. Hahmo istuu mietteissään, itseensä syventyneenä, miettien tapahtumasarjaa joka muutti koko elämän, ja sitten minua ilahdutetaan tällaisella lauseella: “A sad smile crossed my face.” O RLY? Yksinkertainen lause mutta kaataa naurettavuudessan kaikki kulissit, johon lukija on luvannut väliaikaisesti uskoa, kaikki…
No niin, nyt lopetan ruikutuksen ja palaan töihin.