Ääri
#8448. Torstai, 4. kesäkuuta 2009 klo 11.17.26, kirjoittanut Jani. 1
Aina silloin tällöin, harvakseltaan näen unta psykoosista. Niissä unissa en ole enää varma, että mitkä kokemistani asioista ovat todellisia ja mitkä vain kuviteltuja, mutta siitä olen varma, että kokonaisuuteen sisältyy myös niitä epätodellisia asioita. Yleensä ne eivät ole erityisen pelottavia unia, enimmäkseen tunnen niissä vain oloni äärimmäisen väsyneeksi ja surulliseksi. Ikään kuin minulla ei vain enää olisi tarpeeksi energiaa asioiden todellisuuden tai kuvitteellisuuden arvioimiseen. #
Valveilla en ole koskaan psykoosia kokenut, vaikka joihinkin vanhoihin papereihin sen vaara kerran kirjattiinkin. Siinä on kuitenkin aina ollut minusta jotain äärimmäisen kiehtovaa. Omasta epätoivoisuuden singulariteettipisteestänikin tuli samalla lailla kiehtova kokemuksen kautta, mutta siltikin epätodellisuuden kokeminen tuntuu yhä jotenkin… äärimmäisemmältä. Ehkä se on juuri se, mikä siinä minua äärimmäisyyksistä yleisemminkin viehättyneenä kiehtoo. #
Lisäksi siinä on se todellisuuspakoaspekti. Masentuminen ja psykoosi voivat kuulemma olla eri ihmisten erilaisia reaktioita äärimmäisiin (taas tuo sana!) paineisiin. Masentuessaan ihminen lamaantuu, ikään kuin jähmettyy jottei enää sattuisi. Psykoosissa taas mieli ryhtyy muovailemaan niitä satuttavia impulsseja uusiksi. Jälkimmäinen tuntuu jotenkin paljon luovemmalta ja siksi seksikkäämmältä ratkaisulta. #
Yhtä paskoja “ratkaisujahan” ne tietysti ovat. Ei paineisiin pitäisi hajota. Pitäisi vain jatkaa toimimista niin kauan kuin sillä voi saavuttaa jotain, ja kun ei siitä enää ole hyötyä, pitäisi luovuttaa ja siirtyä eteenpäin. Siihen pystyminen se vasta olisikin todellista vahvuutta. Sellaisiakin ihmisiä varmasti on olemassa, jotka pystyvät, se sietokykykin kun on yksilöllistä. #
[…] Blogasin: Ääri http://mummila.net/marginaali/2009/06/04/aari/ […]