Kävin­pä jäl­leen vii­na­kau­pas­sa. Kata­stro­fi! #

Kor­tin­lu­ku­lait­teen nume­ro­näp­päi­met oli­vat yhtäk­kiä ihan vää­räs­sä jär­jes­tyk­ses­sä, ja kun minä en taval­li­ses­ti­kaan muis­ta tun­nus­lu­kua­ni nume­roi­na pääs­sä vaan näp­päi­lyi­nä sor­mis­sa, menin ihan luk­koon. Kol­me ensim­mäis­tä nume­roa pys­tyin sit­ten pin­nis­tel­len muis­ta­maan, mut­ta nel­jät­tä en mil­lään. Kokei­lin kah­ta­kin eri nume­roa nel­jän­nek­si, eikä tär­pän­nyt. #

No onnek­si se kas­san ukko sit­ten sanoi, että jos mul­la on hen­ka­ri muka­na niin hän voi kui­ta­ta sen kor­tin. Se hoi­tui sit­ten sil­lä lail­la van­han­ai­kai­ses­ti (nimi lap­puun), mut­ta kyl­lä oli mie­li mus­ta sii­tä kas­sal­ta läh­det­tyä­ni. Hyök­kä­sin heti lähim­mäl­le auto­maa­til­le tar­kis­ta­maan, ja siel­lä tutul­la näp­päi­mis­töl­lä se nel­jäs nume­ro tuli heti sor­mil­ta ihan niin kuin ennen­kin. #

Onnek­si näin sit­ten vähän myö­hem­min ope­tuk­ses­sa olleen nuo­ren koi­ran, joka nola­si emän­tän­sä syök­säh­tä­mäl­lä hänen hel­mois­taan minun jal­koi­hi­ni sel­lai­nen “Ter­ve, kukas sinä olet?” -ilme naa­mal­laan. Ovat­ko­han tuom­moi­set nuo­ret koi­rat kos­kaan muu­ta kuin hiu­kan höp­sö­jä ja reip­pai­ta? (Kuvan kave­ri on toi­sen väri­nen kuin se tapaa­ma­ni.) #

Se on muu­ten kum­ma, että vaik­ka kuin­ka pal­jon ruo­kaa ostai­si ruo­ka­kau­pas­ta ker­ral­la kuvi­tel­len, että nyt ei aina­kaan viik­koon tar­vi käy­dä kau­pas­sa, niin kui­ten­kin huo­mi­seen men­nes­sä sitä tote­aa, että nii­tä puu­ro­hiu­ta­lei­ta­han minä en muis­ta­nut ostaa, ja leik­ke­let­tä­kin pitäi­si ja kah­vi­kin on koh­ta lop­pu. #

Aihet­ta sivu­ten, se on vain ruo­kaa. Kas­vi­vau­vo­jen polt­ta­mi­seen ei ole mitään syy­tä suh­tau­tua niin kuin ihmis­vau­vo­jen polt­ta­mi­seen. Minus­ta. #