Per­jan­tai­blo­gaa­mi­ses­sa on sel­lais­ta van­ho­jen aiko­jen mei­nin­kiä. Nii­den aiko­jen, kun setä­kin vie­lä oli pelk­kä erä­maas­sa yksi­nään urah­te­le­va ääni. Kaik­ki muut ovat jo men­neet ties min­ne, vii­kon­lop­pu­lai­tu­mil­le. #

Haluai­sin pyy­tää anteek­si kes­ki­viik­kois­ta toi­vot­to­muu­den­pa­rah­dus­ta­ni, ja sen herät­tä­mää huol­ta samal­la kun tah­toi­sin kiit­tää jäl­kim­mäi­ses­tä. Olet­te kaik­ki tosi rakkaita/liikuttavia/ihania/[insert_your_favorite_faggotry_here] kun väli­tät­te. Var­muu­den vuok­si täy­tyy näin jul­ki­ses­ti­kin ilmoit­taa, että vaik­ka voin­ti­ni aina noin kes­ki­viik­koi­sin onkin sur­kea, mis­tään epä­toi­voi­sis­ta teois­ta ei kan­na­ta olla huo­lis­saan. #

Sil­loin kun voin niin huo­nos­ti, että sel­lai­seen huo­leen oli­si aihet­ta, ei minus­ta ole kir­joit­ta­maan tuon­kaan ver­taa, ja minä olen nyt kui­ten­kin hyvin kau­ka­na sel­lai­ses­ta. Elä­mä­ni puit­teet eivät juu­ri­kaan voi­si olla parem­mat kuin mitä ne nyt ovat. Sii­tä ei ole paran­nuk­sek­si, mut­ta sen kaut­ta pys­tyn noi­na epä­toi­voi­si­na het­ki­nä­ni näke­mään, että sii­nä on kyse mie­le­ni­si­säi­ses­tä tilas­ta, joka säi­lyt­tää muis­toa sii­tä mil­lais­ta on, kun ne puit­teet eivät juu­ri­kaan voi­si olla huo­nom­mat. #

Että näin. #