#

Onko­han sekin joku suku­vi­ka, vai ylei­sem­min ihmis­mäis­tä, että kun aikui­nen ei jak­sa, niin lap­si rea­goi sii­hen miet­ti­mäl­lä, että olen­ko minä nyt ollut tar­peek­si kil­tis­ti? Ja mitä hyö­tyä sem­moi­ses­ta­kin rea­goin­ti­mal­lis­ta muka on? Ikään kuin se lap­si muka nyt voi­si mitään sil­le jos aikui­nen ei jak­sa, tai muka oli­si sii­tä aikui­sen jak­sa­mi­ses­ta joten­kin vas­tuus­sa. #

Ja miten sii­hen jak­sa­mat­to­muu­teen sit­ten pitäi­si rea­goi­da, vie­lä aikui­se­na­kaan? Kun ei se tuo rea­goin­ti­mal­li ole jär­ke­vä edes sil­loin. Miet­tiä nyt, että miten päin minun täs­sä oikein pitäi­si olla, jot­ta tuol­la toi­sel­la oli­si parem­pi olla. Mil­lä sitä sai­si taot­tua pää­hän­sä, ettei ole toi­sen hyvin­voin­nis­ta vas­tuus­sa, eikä voi tätä aut­taa, jos ei tämä itse halua tai jak­sa aut­taa itse­ään? Ja kuin­ka sitä voi­si olla niin piit­taa­ma­ton? Jät­tää nyt toi­nen pel­käs­tään oman itsen­sä varaan! #

Nämä oli­vat minun elä­mä­ni koh­ta­lon­ky­sy­myk­siä, joi­ta en osan­nut tar­peek­si ajois­sa esit­tää saa­ti­ka, että oli­sin vas­tauk­sia kek­si­nyt. #

Kuka minus­ta on teh­nyt täl­lai­sen, mik­si, ja kuin­ka se teh­dään teke­mät­tö­mäk­si? #