Peilejä ja partateriä
#10931. Maanantai, 7. joulukuuta 2009 klo 17.25.36, kirjoittanut Jani. 18
Onkohan sekin joku sukuvika, vai yleisemmin ihmismäistä, että kun aikuinen ei jaksa, niin lapsi reagoi siihen miettimällä, että olenko minä nyt ollut tarpeeksi kiltisti? Ja mitä hyötyä semmoisestakin reagointimallista muka on? Ikään kuin se lapsi muka nyt voisi mitään sille jos aikuinen ei jaksa, tai muka olisi siitä aikuisen jaksamisesta jotenkin vastuussa. #
Ja miten siihen jaksamattomuuteen sitten pitäisi reagoida, vielä aikuisenakaan? Kun ei se tuo reagointimalli ole järkevä edes silloin. Miettiä nyt, että miten päin minun tässä oikein pitäisi olla, jotta tuolla toisella olisi parempi olla. Millä sitä saisi taottua päähänsä, ettei ole toisen hyvinvoinnista vastuussa, eikä voi tätä auttaa, jos ei tämä itse halua tai jaksa auttaa itseään? Ja kuinka sitä voisi olla niin piittaamaton? Jättää nyt toinen pelkästään oman itsensä varaan! #
Nämä olivat minun elämäni kohtalonkysymyksiä, joita en osannut tarpeeksi ajoissa esittää saatika, että olisin vastauksia keksinyt. #
Kuka minusta on tehnyt tällaisen, miksi, ja kuinka se tehdään tekemättömäksi? #
Jaajaa, hyviä kysymyksiä, vaikkakaan mulla ei ole vastauksia. Mutta näistä kysymyksistä tekee ainakin hyvä muistutella itseään. Kummallista muuten ihmislapsen tapa reagoida tuolla tavalla. Sehän ei oikein ainakaan palvele selviytymistä, syyllistymistä ja myöhempää masentumista vaan? Ei sillä, että erityisen evoluutiopsykologisesti ajattelisin muutenkaan.
Silläpä se minua juuri askarruttaakin, kun siitä on vaikea nähdä mitään hyötyä yksilölle koituvan. Pikemminkin se vaikuttaa joltain kummalliselta ja haitalliselta kasvannaiselta.
Olisiko sillä jotain tekemistä lapsen eriytymisprosessin kanssa? Lapsillahan kestää jonkun aikaa tajuta,että meistä jokainen on “minä”: maailma todellakin pyörii lapsen ympärillä. Vanhemmatkin ovat pelkästään lasta varten, joten kaikki vanhempien mielentilat ovat lapsesta riippuvaisia.
Toisaalta, lapset jotka joutuvat kasvamaan arvaamattomassa ympäristössä ajattelevat voivansa vaikuttaa asioihin omalla käytöksellään. Taikauskoinen ajattelutapa omalla kieroudellaan tuo mielenrauhan, koska mikään ei ole pahempaa kuin arvaamattomuus ja selittämättömyys. Lapsi haluaa loppuun asti kuvitella vanhemmistaan hyvää, vaikka oma itsetunto joutuisi väistämään tieltä.
Ylläoleva pohdinta pohjautuu sekä kasvatustieteiden opintoihin että omiin kokemuksiin ja mutu-tuntoihin.
Kyl meillä ainakin on äiti huutanut että olkaa kiltisti, mä en jaksa enää. Ja samaa näyttää systeri siirtävän omille lapsilleen..
no, itse vanhempana sanoisin, et on joskus äärettömän vaikeeta olla lipsauttamatta noita kohtalokkaita sanoja “hiljaa en jaksa enää!” mut valitettavasti kukaan ei ole täydellinen ja jos siihen yrittää niin kehnosti käypi. Mut kyllä vanhempana on kaikista vaikeinta mitä olen koskaan tehnyt tai koskaan tulen tekemään. Ja olen varma, että tulisin umpihulluksi, jos alkaisin sitä pohtimaan jokaiselta mahdolliselta kantilta. Tai no, mitä minä ny tätäki pohdin. Se, mitä mun PITI sanoa, oli, että varsin hyvä toi loppukysymys tuossa - jotain, mitä itsekin monesti pohdin. En usko että mitään saa tekemättömäksi, mutta asiat muuttuvat ja menevät eteenpäin, sivulle, alas ja sisäänpäin ja ulospäin jatkuvalla liikkeellä, jota seuraaminen sais varmasti mahan kääntymään ympäri.
Muusikotar: Hauskaa kyllä mietiskelin eilisiltana ihan päinvastaista rakennelmaa: että jospa lapselta lähtökohtaisesti puuttuu se oma minuus, siis käsitys omasta itsestä toisten kaltaisena objektina, ja sen oman itsen varjeluun myöhemmin (sen rakennuttua) kohdistuvat prosessit kohdistuvat siihen saakka itsen ulkopuolisiin objekteihin, siis toisiin.
Tuo esiin nostamasi kasvupsykologinen selitys kuvaa ikään kuin samaa asiaa erilaisin käsittein. Ja myös taikauskoisuutta minun lapsuudenajattelussani piisasi, sen muistan varsin hyvin.
Tearcandy: Tuollainen suora vastuunsiirto on tietysti se kaikkein varmin tapa sälyttää huoli vanhemman jaksamisesta lapsen harteille.
Carmabal: Joillain tapaa sitä kyllä muuttuu, mutta sitten on näitä tämmöisiä vakioilta tuntuvia juttuja ainakin minulla, jotka eivät muutu mihinkään suuntaan vaikka haluaisi.
Silloin onki se vaikein juttu edessä.. Hyväksyä itsensä, ja pitää sitä hyvänä asiana, jonakin, joka on jollain tavalla eduksi. Siis niitä asioita joita ei voi eikä pysty muuttaa.
Jollain, vaan millä, siinäpä se kysymys.
Minäkin ajattelisin sen niin, että tuollainen ajattelutapa ei ole olemassa niinkään hyödyllisyyden (muutoin kuin luomassa turvaa hallinnantunteen [vaikkakin harhaisen sellaisen] avulla) kuin siksi, että lapset eivät ole monin tavoin kehittyneet. Lapsilla on monia muitakin haitallisia ja vaarallisia ominaisuuksia ja ajattelutapoja, mutta ne eivät ole niin vaarallisia, etteikö lapset hengissä pysyisi.Ja jotkin ovat tärkeitä ja tarpeellisia jossakin aikaisessa kehitysvaiheessa, mutta huonoja ja toimimattomia myöhemmin. Osa katoaa tai korvautuu uusilla, kun lapsi kasvaa aikuiseksi, osa ei. Osa kehittymättömistä ajattelu- ja toimintatavoista saattaa haitata niin vakavasti aikuiselämää, että siihen kuolee. Maailmassa on virhe.
Tapojen ja tottumusten muuttamiseen joutuu tekemään paljon työtä, ja joskus pitää tehdä korvaava kehitys aikuisiällä, jos se lapsena on jäänyt vajaaksi. Vaikeaahan se on, mutta ihan mahdollista. Ensimmäiseksi haitalliset ajatukset tunnistetaan ja sen jälkeen työskennellään pitkällisesti niiden muuttamiseksi, tapoja voi olla monenlaisia. Esimerkiksi toistetaan itselle kerta toisensa jälkeen, miten terve ajattelu kulkisi. Jos se tuntuu hitaalta, niin kannattaa muistaa, kuinka monta vuotta oppimista ja toistoa on ollut edellisen tavan oppimiseen (yleensä useampi kymmenen vuotta), joten ei ole mikään ihme, jos ei kahdessa, kolmessa tai edes viidessä vuodessa muutu uudeksi ihmiseksi.
Jos sitten sattuu olemaan paksunahkaista perustyyppiä herkempi toisten ihmisten mielialoille ja ongelmille, niin ei siitäkään tarvitse itselleen ongelmaa tehdä. Monet tunteet siirtyvät ihmisestä toiseen ihan suoraan ilman sanoja, mutta ei sitä välttämättä tarvitse estää, kunhan tunnistaa ylipäätään, mistä mikäkin tunne tulee, nimeää sen ja antaa olla. Tunteita tulee ja menee, mutta ne eivät ole pakollisia triggereitä mihinkään toimintaan. Ongelma ei siis ole se, että menee pois tolaltaan, vaan se, jos ei pysty palautumaan siitä ja laittamaan asioita mittasuhteisiinsa.
Puhut paljon mutta asiaa. Pitäisi tosiaan aina muistaa tuo, että paljossa elämän paskassa on kyse lähinnä siitä, ettei se ole tarpeeksi haitallista tappaakseen, eikä niinkään siitä, että se olisi hyödyllistä. Ja se tappavuuskin mitataan lajin (tai pikemminkin geenilinjojen) tasolla, ei yksilön.
Esille ottamasi menetelmän perusteella vaikuttaa siltä, että uskot kognitiiviseen terapiaan.
“Ongelma ei siis ole se, että menee pois tolaltaan, vaan se, jos ei pysty palautumaan siitä ja laittamaan asioita mittasuhteisiinsa.
En pidä ongelmanani sitä pois tolaltani menoa, mutta asioiden mittasuhteisiin asettaminen tai se palautuminenkaan ei kuulosta oikealta (paitsi ihan toisenlaisessa yhteydessä): en voi saada rauhaa, jos minulle tärkeä ihminen voi pahoin, eikä sitä minusta pysty asettamaan mittasuhteisiin, jotka olisivat jotenkin oikeammat. Pystyisin kyllä palautumaan (tai aiemmin olen siihen pystynyt), mutta se on se väärä ratkaisu, koska se toisen pahoinvointi ei sillä häviä, että minä voin paremmin. Eikä sellainen minusta voi olla ratkaisu. Edellyttäisin kelpuuttamaltani ratkaisulta sitä, että se toinenkin voisi paremmin.
En minä siihen usko, uskon varsinaisessa merkityksessä, mutta käytin sitä esimerkkinä, koska olen itse käynyt kognitiivisen terapian (ja tn. aloitan jonkin toisen suuntauksen vähäksi aikaa, koska identiteettikriisiin kognitiivinen on minulle vähän huono). En tiedä, onko se paras menetelmä, mutta sillä on ihan hyvät kliinisesti tutkitut hoitotulokset, ja käytännöllisenä henkilönä olen kiinnostunut todellisista tuloksista.
Hoito ja menetelmät pitäisi laatia aina ongelman ja henkilön mukaan, eikä esimerkiksi sen mukaan, mitä suuntausta oma lääkäri esimerkiksi sattuu kannattamaan (useimmathan ovat joko psykoanalyysiin tai kognitiiviseen lähestymistapaan sidottuja jo koulutuksensa puolesta, which is stupid).
Sinä siis jo lähtökohtaisesti sidot oman tilasi läheisen tilaan ja oman mielialasi ja tekemisesi siihen, miltä jostakusta toisesta tuntuu. Jos minä olisin sidottu kaikkeen siihen, mitä esimerkiksi minun perheessä tapahtuu, en voisi liikkua, en opiskella, enkä toimia ollenkaan, niin raskaita jotkin niistä asioista ovat. Aina jollakulla läheisellä menee huonosti, ja toisilla aina vain huonommin, en voisi koskaan olla tyytyväinen mihinkään, enkä olla iloinen, enkä tyyni.
Minusta se mittasuhteisiin laittaminen ei tarkoita välittämisen loppumista, eihän se lopu sillä, että tietää, missä oman auttamisen, puuttumisen jne. rajat menee, mutta sietämiseen se auttaa ja siihen, että pitkällä aikavälillä vain itse on vastuussa oman elämänsä suunnasta. Toisesta voi välittää ja toista voi tukea ja tuntea myötätuntoa, ja silti voi olla itsenäinen ja elää huolimatta kärsimyksestä ja sietää sitä, mitä elämä on. Mistä lähtien elämässä ylipäänsä pitäisi olla tavoitteena kärsimyksestä pääseminen? Että kaikki on hyvin vasta sitten, kun kaikki on hyvin? Elää ei voi sitä ennen? Aina pitää korjata jotakin ja on rikos toisia kärsiviä kohtaan olla kärsimättä. Sitä riittää niin omiksi tarpeiksi, että minulle on outoa yrittää vielä lisätä sitä kahmimalla sitä kipua vielä muilta ihmisiltä omansa lisäksi.
Minusta koko selityksesi kuulostaa yritykseltä järkeistää tekemäsi valinta, joka on asettaa oma jaksaminen muiden edelle. :)
En minäkään kaikkien läheisteni hyvinvointia omani edelle jälkimmäisen menettämisen uhalla aseta, mutta parisuhteessa en kerta kaikkiaan kykene olemaan niin tekemättä. Sellainen on liian iso kuilu kahden ihmisen välille, että sitä voisin enää parisuhteeksi nimittää. Minusta siinä jos ei anna kaikkeaan, ei ole kelvollinen mies/nainen.
(Mitähän varten tämä nyt arpoo sinut koko ajan moderointiin?)
Liian pitkät kommentit?
Voisihan se olla kätevä tapa järkeistää, jos olisin joskus sellaisen valinnan tehnyt, mutta enhän minä ole, vaan olen aina jatkanut esimerkiksi seurustelua vaikeuksista ja toisen ongelmista huolimatta ja olen tehnyt sen aina oman jaksamisen kustannuksella, koska rakkaus ja pysyvyys on arvokasta ja on mahdollista ja ihan toivottavaakin venyttää resurssinsa äärimmilleen toisen puolesta. (Jos tilanteeseen ei siis liity jotakin hyväksikäyttöä tai muuta oikeasti haitallista, vaan se on jotakin olosuhteisiin liittyvää.) Arviosi meni siis aikalailla metsään. Ehkäpä itse järkeistät ripustautumista toisen tunnetiloihin sillä, että se on suurta rakkautta?
En siis puhunut sellaisesta järkeistämisestä, että ensin tehdään minä-ensin -ratkaisuja ja sitten perustellaan ne hienoin sanankääntein ja teorioin, vaan että ensin selvittää, mitä elämässään tahtoo tehdä ja sitten suuntaa sitä kohti huolimatta toisten mielialoista. Olen siis pysynyt ja rakastanut ja tukenut, mutta en ole ottanut taakakseni toisen parantamista ja kaikkia niitä ongelmia, jotka eivät ole johtuneet minusta. Siinä on huimasti eroa. Kaiken keskellä minulla on ollut käsitys omasta suunnasta ja hyvinvoinnista, jota olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt hoitaa. Eikä se nyt mahdotonta ole ollut, olen kammottavan kestävä ja hyvä sietämään toisen vakavaa masennusta ja pystyin toipumaan omasta sairaudesta tästä huolimatta, vaikka se oli paljon hitaampaa kuin nyt yksin. Se ei vain toiminut toisin päin, hän ei sietänyt eikä kestänyt minun sairautta, ja se on valitettavaa ja järkyttävä hylkääminen, mutta näin voi käydä ja toisinaan rakkaus kuolee ihan sairauksista riippumatta.
Masennuksien ja itsemurhaisuuden seuraaminen vierestä on melkoisen perseestä, varsinkin, jos toinen vielä kieltäytyy hoidosta ja tekemästä asialle yhtään mitään. Ja se vaikuttaa koko kotielämän tunnelmaan perustavanlaatuisesti, mutta ei siihen pidä jämähtää ja estää itseäänkin liikkumasta. En käsitä, mitä erityisen rakastavaa on toimia toiselle automaattisena antennina ja vahvistimena, mitä hyvänsä sieltä tunneasemalta sattuu milloinkin tulemaan. Elämän jakamisen ei tarvitse olla peilaamista, eikä empatia sitä, että hypätään perässsä kaivoon. En minäkään tahtoisi, että toinen siinä masentuu, kun en itse voi mielialalleni mitään, enkä tarkoita olla säälittävä toimeton mytty. Kaikista eniten toivoin, että toinen voisi suhtautua siihen jotenkin tyynesti ja järkkymättä, ja antaa olla. Elää elämää rajoitukset hyväksyen.
Rakkaus järkeistämisen keinona kuulostaa aika kaukaa haetulta. :) Pikemminkin minä olen irrationaalinen houkka, koska missään kohtaa tätä sisäistä sekasotkuani ei ole järjen hiventäkään, se on silkkaa tunnetta.
(Tässä kohtaa voin myöntää olleeni tavallistakin piikitteleväisempi, koska koen näkemyksesi mielenkiintoisina, ja halusin varmistaa, että palaat kommentoimaan.)
Hassua huomata, kuinka samanlaisia kokemuksia meillä on taustalla.
Rakkaudella nyt voi perustella ihan mitä hyvänsä toisen manipuloinnista ja kontrollista vakaviin käytöshäiriöihin ja omiin vajaavaisuuksiin, joilla ei ole sellaisen nätin, siistin ja parantavan kiintymyksen kanssa mitään tekemistä. Se on ihana syy, kun se on niin järjetön ja vaikeasti hahmotettava asia. Sinne menee siis moni muukin järjetön ja vaikeasti hahmotettava asia sekaan oikein helposti ja mukavasti.
“Rakastan lapsiani.” voi tarkoittaa juuri sitä, tai se voi tarkoittaa, että “ripustaudun lapsiini kuin tuhannen tonnin kivireki.”.
“Rakastan sinua.” voi olla hyvää tarkoittava ja puhdas tunne, silkkaa mukavuudenhalua ja tottumusta, syyllisyyden ilmaus tai “kunhan saan sinut valtani alle, et lähde koskaan ja teet niin kuin minä tahdon”.
“En voi elää ilman sinua!” mitä romantiikkaa! tai kehityshäiriö, jossa henkilö ei kertakaikkiaan pärjää ilman telinettä, jolle hauras egonsa laskea. Telineellä itsellään ei ole paljoakaan merkitystä.
Minähän en purematta kaiken maailman rakkauksia niele.
Tottahan järki asuu korteksissa ja tunteet limbisessä järjestelmässä, ja näiden välinen ero on ihan fyysinen ero kahden eri aivojärjestelmän välillä. Ne osittain kilpailevat keskenään ja osittain toimivat yhdessä, ja mieluummin käytän molempia kuin vain toista. Olisi hieman erikoista hylätä puolet aivoistaan. Mihin tämä liittyi? En tiedä, ehkä tunteisiin vs. järki. Olen kiinnostunut näiden yhdistämisestä enemmän kuin erottamisesta. Kaikilla tunneihmisillä on järki ja kaikilla järki-ihmisillä tunteet.
Sehän on mukavaa, ettei kaikki, mitä kirjoitan, ole ihan outoa. Taannoin yritin keskustella ihmisen kanssa, jonka lähipiirissä ei ollut koskaan tapahtunut juuri mitään väkivaltaa. Emme eläneet samassa Suomessa, ja vaikka pystyin ymmärtämään hänen elämäänsä ja ajattelutapaansa, hän ei ymmärtänyt minun. Ja se oli surullista, aivan kuin en olisi ollut olemassa ollenkaan.
En onneksi ole koskaan joutunut tuollaisen sanakieroilun uhriksi.
Ei sinun näkemyksissäsi ole minusta mitään outoa. Tai no, jotain nyt toki, muttei sen enempää kuin useimpien muidenkaan.