#

Olen lues­kel­lut vii­me aikoi­na toi­min­ta­hömp­pä­viih­det­tä, nyt par­hail­laan Mic­hael Crich­tonin Din­osau­rus­puis­toa. Sen alus­sa on rasit­ta­van vah­vas­ti esil­lä Murp­hyn laki, niin kuin mones­ti näis­sä kir­jois­sa jos­tain syys­tä tun­tuu ole­van — siis että asia toi­sen­sa jäl­keen menee pie­leen. Jos­sain mää­rin­hän se oli­si toki rea­lis­tis­ta­kin, mut­ta täl­lai­set perät­täi­set epä­on­nis­ten sat­tu­mus­ten sar­jat mene­vät fik­tii­vi­syy­des­sä juu­ri vää­rään suun­taan minun maku­ni huo­mioi­den. #

Tar­kem­min sanoen kyse ei ole niin­kään vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sien ulko­puo­lel­la ole­vis­ta sat­tu­mis­ta kuin hen­ki­löi­den teke­mis­tä vää­ris­tä valin­nois­ta. Siis vaik­ka että polii­si jät­tää jon­kun asian tut­ki­mat­ta, kos­ka ei usko sii­tä ker­to­via, tai että lää­kä­ri sul­kee pois jon­kun epä­to­den­nä­köi­se­nä pitä­män­sä diag­noo­si­vaih­toeh­don (tie­tys­ti sen, joka oli­si ollut oikea, tai aina­kin joh­ta­nut oikeil­le jäl­jil­le) vain kos­ka se on epä­to­den­nä­köi­nen, tai että esi­mies vaa­tii jon­kin asian kuo­li­aak­si­vai­ke­ne­mis­ta vält­tääk­seen joh­ta­man­sa orga­ni­saa­tion nimen lokaan­tu­mi­sen. #

Jos siis tari­nan kouk­ku­na on ihmi­siä koh­taa­va epä­on­ni, minä haluai­sin pikem­min­kin lukea sel­lai­ses­ta, joka koi­tuu hei­dän osak­seen sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että kaik­ki yrit­tä­vät par­haan­sa eivät­kä tee juu­ri­kaan vir­hei­tä: polii­si tut­kii sen ilmoi­te­tun rikok­sen sen usko­mat­to­muu­des­ta huo­li­mat­ta, lää­kä­ri sel­vit­tää sen epä­to­den­nä­köi­sen­kin diag­noo­si­vaih­toeh­don mah­dol­li­suu­den, esi­mies puut­tuu orga­ni­saa­tion­sa mai­net­ta uhkaa­vaan ongel­maan sen kiel­tä­mi­sen sijas­ta. Sel­lai­nen valin­to­jen sar­ja on todel­li­suu­des­sa luul­ta­vas­ti yhtä har­vi­nai­nen kuin jat­ku­vien vää­rien pää­tös­ten sar­ja, mut­ta jäl­kim­mäi­nen on juo­nen­ke­hit­te­ly­rat­kai­su­na van­hem­pi kuin din­osau­rus­ten jään­teet. #

Rea­lis­ti­nen lähes­ty­mis­ta­pa, eli sel­lai­nen, jos­sa toi­sis­taan riip­pu­mat­to­mat pää­tök­set oli­si­vat sat­tu­man­va­rai­ses­sa jär­jes­tyk­ses­sä hyviä ja huo­no­ja, saat­tai­si olla kaik­kein paras, mut­ta sel­lai­seen en muis­ta fik­tios­sa vie­lä tör­män­nee­ni. Vaa­ka on aina tasa­pai­no­tet­tu niin, että alus­sa on juma­la­ton kasa epä­on­nis­tu­mi­sia, ja laki­pis­teen jäl­keen tule­va lop­pu­puo­li on täyn­nä onnis­tu­mi­sia. Kor­kein­taan pahik­sen hen­gen­pe­las­ta­mis­yri­tys epä­on­nis­tuu. #